Heidän täytyi pujotelleida suuren mustan kiviröykkiön yli, jossa siellä täällä näkyi joku vihertävä turvetäplä. Sitten kulettiin ikäänkuin kiviportaita alas ja tultiin lopulta eräänlaiseen käytävään, jossa villit kalliokielekkeet itkivät hitaasti valuvia suolaisia kyyneleitä.
— Katsokaas tuota! — sanoi Rose-Marie kun hän oli tullut ylös eräälle suurelle, laakealle kivipaadelle.
Ja hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.
Etienne ahmi suurenmoisen komeasta taulasta.
— Ah, kuinka se on kaunis! — sanoi hän hiljaa.
— Se ei vielä ole kauniinta. Säästäkää ihasteluanne tuolla oleville kallioille, noille minun sieville pikku paasilleni, joille olen tehnyt rakkaudentunnustukseni joka kerta kun ne olen nähnyt. Ne ovat niin viehkeitä että voisi syödä ne.
Rouva Miralez joutui haltioihinsa. Etienne ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin. Hänen ulkoisenkin näkönsä oli jotain toista — säteilevämpi kuin tavallisesti. Häntä katsottuaan olisi nuoren miehen tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi kuten kesäpäivänä auringon loistaessa suoraan silmiin. Mikä ihana ilta!
Saaren korkeimmalla huipulla näytti Rose-Marie erään linnoituksen raunioita, vanhoja muureja, jossa sisiliskot luikertelivat notkein liikkein.
Mutta he eivät seisahtaneet täällä. Rouva Miralez kiipesi ylös eräälle kalliokielekkeelle.
Täällä se on, herra Etienne, täällä se on! Kiiruhtakaa!