Nämä sanat kuultuaan hätkähti Rose-Marie.
— Tuo narri! Kuinka saattaa hän nyt ajatella Miralezia? — sanoi hän aivan hiljaa.
Ja hänen mielensä teki antaa hänelle aika korvatillikka.
XVI.
Alkoi pimetä. Pilvet vaalenivat vähitellen, kevyt sumu alkoi kietoa saarta ja meren laulu alkoi tuntua yhä valittavammalta.
Rouva Ramazeilhes oli poistunut Dominican kanssa rannalta. Voi vielä kuulla ajomiehen ruoskan läiskettä kaukaa jäähyväisiksi. Iltakellonsoittoa kuului jostain kaukaisesta kirkontornista, ja jos rouva Miralez ei olisi ollut luonaan, olisi Etienne aivan varmaan polvistunut rukoukseen.
Hänen seuraajattarensa oli istuutunut raunioiden juurelle, katse suunnattuna taivaan rantaa kohden.
— Tahdotteko antaa minulle anteeksi, herra Etienne? — sanoi hän lempeästi ja siirsihe lähemmäksi.
— Minun tulee teiltä pyytää anteeksi, rouva Miralez. Minä olen ainoa syyllinen.
— Antakaamme siis toisillemme anteeksi ja solmitkaamme rauha, — sanoi hän hymyillen.