Ja hän ojensi valkoisen kätensä, joka hieman vapisi.
He istuivat hetkisen ääneti. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut vielä kylmältä ja suuret kivipaadet saattoi vielä eroittaa. Nyt oli vesi noussut vanhain jättiläisten vyötäisiin saakka ja jokainen laine heitteli vaahtoaan heidän hartioilleen. Ensimäiset tähdet alkoivat tuikahdella.
Rose-Marie ravisti päätänsä.
— Ottakaamme asia käytännölliseltä kannalta, herra Etienne! — Luulen että meillä on lihapiirakasta tuolla eväskorissa.
— Yksi lihapiirakas ja pullo viiniä…
— Hyvä! Niinpä syökäämme. Olen niin nälkäinen että voisin nieleskellä kiviä.
Lihapiirakas oli suuri, mutta he söivät sen hyvällä ruokahalulla. Lopulta oli jälellä vain yksi viipale Siitä vetivät he arpaa ja se lankesi Rose-Marielle. Mutta Etiennen täytyi ottaa siitä toinen puoli, sillä hänet pakoitettiin siihen.
Rouva Miralez joi ensin viiniä suunnaten tällöin mustat silmänsä Etienneen ja huolimatta halustaan lörpötellä ja naureskella, tekeytyä iloiseksi ja leikilliseksi, vaipui hän yhä enemmän ajatuksiinsa tällä autiolla saarella seuranaan kaino nuori mies.
Ennen pitkää siirtyivät hänen ajatuksensa Genevièveen, siitä Miraleziin ja edelleen niihin nuoriin miehiin, jotka olivat häntä kohteliaisuuksillaan mielistelleet Pariisissa, Espanjassa ja kaikkialla, missä oli liikkunutkin.
Oli jo täysin pimennyt. Saaria ei enää näkynyt. Ranskan maata ei sumun läpi enää eroittanut.