Rose-Mare katsoi neuvottomana Etienneen tietämättä mitä sanoa, ja Genevièven sulho ummisti silmänsä. Hän tunsi ihmeellistä huimausta ja tajusi Rose-Marien käden laskevan omaansa. Tästä kosketuksesta avasi hän silmänsä ja katsoi tuskaisena häneen.
— Auttakaa minua nousemaan ylös! — sanoi hän. — Tämä ei ole mikään hyvä paikka.
Ja hän poistui pikaisesti ikäänkuin hän olisi jotain peljännyt.
Hän meni vanhoille linnan raunioille eikä näyttäytynyt sieltä enää.
Etienneä värisytti. Hän katsoi muureille, joitten taakse Rose-Marie oli kadonnut. Äkisti heräsi hänessä halu paeta taikka heittäytyä mereen vilvoittelemaan, vaan jätti sen tekemättä.
Hän seurasi rouva Miralezia ja löysi hänet eräästä holvista, jonne hän oli paneutunut maata vuoteelle, jonka lienee jättänyt sinne jokin tullimies tai kalastaja.
— Teitä varmaankin vilustaa? — sanoi hän hiljaa, läheten vitkalleen ikäänkuin jalkansa vastoin tahtoaan olisi häntä vienyt eteenpäin. — Minä lainaan päällystakkini, jonka voitte kääriä ympärillenne. Minä menen muurin toiselle puolelle nukkumaan veden laskeutumiseen saakka.
— Olette oikeassa. Nukkukaamme. Koska tarjoatte päällystakkianne, otan sen kiitollisuudella lämpimikseni.
Etienne kehoitti häntä laskeutumaan vuoteelle ja peitti hänet takillaan.
— Onko Teillä nyt mukavaa? — kysyi hän.