"Hyvä Paul — ei nyt", kuiskasi Marcia.
"Milloin sitten?" kysyi Paul itsepintaisesti pitäen yhä lujasti hänen kädestään kiinni. "Ensi kerrallako kun tapaan teidät?"
"Niin — ehkä", vastasi tyttö ja kääntyi toisten puoleen.
XII Luku.
Pääsiäistä seuraava viikko oli sateinen ja ikävä. Silloin ei ollut huvilassa hauskaa, sillä se oli rakennettu kauniita ilmoja silmällä pitäen. Kiviset muurit imivät kosteutta, ja siitä tuli huoneiden ilma hautaholvimaiseksi. Mr. Copley, joka miehen tavoin ei piitannut kurasta ja vedestä, pääsi pakenemaan kotinsa kosteata ilmanalaa matkustamalla joka päivä lähetystöön, joka aina veti häntä puoleensa. Mutta hänen vaimonsa ja veljentyttärensä, jotka enemmän huolehtivat tukkalaitteistaan ja puvuistaan, olivat pahan ilman vankeja, ja kun sitä oli kestänyt kolme päivää, kääntyi Mrs. Copleyn puhe alituisesti malariaan.
Marcia, joka kerta kaikkiaan piti huvilasta, teki parhaansa puolustaakseen sitä yleisen epäsuopean mielialan vallitessa. Hän kulutti aikansa telmimällä Geraldin, Gervasion ja Marcelluksen kanssa avarissa huoneissa tai väristen omassa kamarissaan tulisijan ääressä, joka oli täynnä kivihiiliä. Ulkona tippuivat laakeripuut vettä virtanaan ja suihkulähde lorisi lakkaamatta. Hän luki kirjaa "Egoisti", ja se olikin Marcian kaltaiselle nuorelle naiselle erittäin hyödyllistä luettavaa. Se sai hänet epäröimään. Hän tiesi, ettei Paul Dessart ollut ensinkään suurenmoisen Sir Willoughbyn kaltainen. Hänestä ei ollut oikein vertailla heitä toisiinsa, mutta hän teki sen kuitenkin.
Kun hän seisoi ikkunansa ääressä katsellen sateen uuttamaa Campagnaa, mietti hän miettimistään tilannetta, mutta tuli yhä epävarmemmaksi. Paul oli mielenkiintoinen, puoleensavetävä ja kuten hänen setänsä sanoi "dekoratiivinen", mutta oliko hän enempää vai oliko siinä jo kylliksi? Saisiko hän katua, jos hän antaisi Paulille kieltävän vastauksen? Vai joutuisikohan hän ehkä enemmän kärsimään, jos myöntyisi? Tällaiset ajatukset askartelivat hänen mielessään, kun hän kuunteli sateen ropinaa; ja huolimatta miettimisestään, hän kulki kuin kehässä lopettaen aina siihen mistä oli alkanut.
Pääsiäisviikon jälkeinen maanantai valkeni taas kirkkaana ja kauniina. Auringonvalo tulvi sisään idän puoleisista ikkunoista, kun Marcia aamulla avasi silmänsä, ja iloisen lintukuoron äänet tervehtivät häntä ensimmäiseksi. Hän hypähti istumaan vuoteessaan ja katseli ulos, jossa kaikki oli kuin uudelleen elpynyt eloon, ja hänestä tuntui kuin kaikki sekavat ajatukset olisivat kadonneet sateen mukana. Ei hän nyt ollut selvempi päätöksestään kuin edellisenäkään päivänä, mutta nyt hän tyytyväisin mielin siirsi ratkaisun tuonnemmaksi. Kuullessaan kavioiden kapsetta ikkunansa alta hän päätteli, että setä oli lähtenyt asemalle. Hänen poissaollessaan samoinkuin silloin, kun talossa ei ollut vieraita, oli Marcian ja Mrs. Copleyn tapana syödä ensimmäinen aamiainen omissa huoneissaan. Niinpä hän nytkin kuullessaan setänsä ratsastavan pois pukeutui keveään aamupukuun ja nautti kahvinsa pikkuleipineen ja marmelaadeineen pienen pöydän ääressä parvekkeella. Oli jo myöhäinen, kun hän tapasi tätinsä ulkoparvekkeella.
Mrs. Copley kohotti katseensa mutkikkaasta kirjailutyöstään. "Hyvää huomenta, Marcia", hän lausui vastaten tytön tervehdykseen. "Niin, eikö olekin helpottavaa nähdä taas hiukan auringonpaistetta! — Minulla on sinulle muuan yllätys", hän lisäsi.
"Mikä yllätys?", kysyi Marcia. "Syntymäpäiväni on vasta kahden viikon kuluttua. Mutta mitä siitä, yllätykset ovat aina tervetulleita. Mikä se on?"