Päivä oli ihana, raikas ja säteilevä sadeviikon jälkeen, ja Marcia päätti äkkiä lähteä pienelle ratsastusmatkalle pudistaakseen mielestään kaikki kiusaavat ajatukset. Hän otti ratsastuspukunsa esille ja veti kellonnuorasta niin lujasti, että koko talo kaikui sen äänestä ja sai Grantonin saapumaan paikalle juoksujalkaa, mikä ei juuri ollut sopusoinnussa hänen ikänsä ja arvokkuutensa kanssa.
"Ei mitään vaarallista", nauroi Marcia vastaukseksi kamarineitsyen pelästyneeseen ilmeeseen; "päätin juuri lähteä ratsastamaan ja ensimmäisessä tarmonpuuskauksessani soitin kovemmin kuin oikeastaan tarkoitin. On aina tärkeä tehtävä, Granton, ratkaista niinkin mitättömät asiat, kuin ratsastusretki on."
"Aivan niin, miss", myönsi Granton vähän epämääräisesti, polvistuessaan auttamaan ratsastussaapasta hänen jalkaansa.
"Mitenkä ihmeellä kuninkaan kaartisotilaat saavat saappaat jalkaansa?" Marcia kysyi.
"En tiedä, miss", virkkoi Granton kärsivällisesti.
Marcia nauroi. "Lähetä sana talliin Angelolle, että hän toimittaa hevoset kuntoon viidentoista minuutin kuluttua. Aion tehdä pitkän ratsastusmatkan ja minun täytyy heti lähteä."
"Aivan niin, miss."
"Heti", huusi Marcia vielä hänen jälkeensä. Angelolle täytyi aina toistaa käsky. Hän oli italialainen eikä ollut vielä oppinut ajan arvoa.
Marcia sitoi huivinsa peilin edessä hyvin miehekkääseen solmuun, asetteli hatun huomattavasti vinoon ja ottaen piiskan ja hansikkaat lähti iloisena ulos hyräillen erästä hyvin yleistä napolilaista katulaulua.
"Jammo neappa, jammo ja…
Funiclui funiculà."