Marcia nauroi. "En tosiaankaan usko, että jälkimmäinen vertaus sopii sen paremmin. Pelkään, että te ette esiinnykään kirjassa, Mr. Sybert."
He saapuivat tienhaaraan ja pidättivät taas hevosiaan.
"Mitä tietä?" Sybert kysyi.
Marcia pysähtyi ja katseli ympärilleen. Oltiin jo korkealla vuoristossa, ja vielä korkeamman kukkulan harjalla kohosi vanha luostari, jonka tornit hän saattoi nähdä ikkunastaan. Hän osoitti piiskallaan kapeaa, harmaata tapulia, joka erottautui taivasta vasten.
"Sinnekö aiotte?" Sybert kysyi.
"Onko se liian kaukana? Olen toivonut päästä sitä lähempää näkemään aina siitä asti kuin tulimme huvilalle."
Sybert mittaili silmillään etäisyyttä. "Luulisin, että sinne on noin seitsemän kilometriä linnuntietä, mutta en voi sanoa pitkäkö matka on tietä myöten. Voimmehan koettaa kuitenkin; ja jos teillä ei ole kiirettä kotiin, niin ehkäpä pääsemme sinne saakka."
"Eihän mikään estä meitä kääntymästä takaisin, jos matka tuntuu liian pitkältä", huomautti Marcia.
"Aivan niin; ainahan saattaa kääntyä takaisin", myönsi Sybert.
"Saattaa aina kääntyä takaisin." Näihin sanoihin kiintyi Marcian huomio, kun hän kertasi ne mielessään. Niillä näytti olevan syvempi merkitys, ja hän alkoi taas itsekseen punnita tunteitaan Paulia kohtaan. Saattoiko hän kääntyä takaisin? Eikö jo ollut liian myöhäistä? Ei, jos hän kerran oli väärällä tiellä, mitä pikemmin hän kääntyi, sen parempi; mutta oliko se sitten väärä tie? Eihän ollut olemassa mitään tienviittoja; päämäärä oli piilossa, mutkan takana. Hän jatkoi ratsastustaan, unohtaen puhua kumppanilleen, kasvoilla ikäänkuin varjo ja silmissä vakava ilme.