"No?" Sybert kysyi, "tarvitsetteko neuvojani?"
"Pelkään, että te ette voi tässä asiassa auttaa", Marcia vastasi naurahtaen.
He ratsastivat yhä korkeammalle vuoristoon istutettujen oliivilehtojen ja kaltevien viinitarhojen keskitse, läpi peltojen, jotka olivat kirjavanaan lemmikkejä ja unikoita. Koko luonto viheriöksi ja välkkyi sateen jälkeen, ja vuoristotuuli puhalteli raikkaasti kasvoihin. Ei kumpikaan voinut olla nauttimatta päivän kauneudesta. Heidän keskustelunsa oli kevyttä, vapaata ja vilkasta — pelkkää lörpöttelyä; mutta silloin tällöin se sai vakavammankin sävyn, jonka jälkeen taas melkeinpä vastenmielisesti soljui entiseen uraansa. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä sellaisena, ja hän tuumi itsekseen, ettei hän oikeastaan ensinkään tuntenut häntä. Tuskin he olivat lausuneet ainoatakaan mielipidettä keskustellessaan keskenään kuluneiden kuukausien aikana. Sybert oli Marcian mielestä kuin tuntematon maanosa, joka juuri senvuoksi veti häntä puoleensa.
Sybert puolestaan katseli tuon tuostakin uteliaasti tyttöön, kun tämä singahdutti hänelle vastauksen toisensa jälkeen. Hänen mieleensä jäi aina pysyväiseksi se vaikutus, jonka ihminen ensi näkemältä häneen teki. Kun hän ensimmäisen kerran tapasi Marcian teekutsuissa, oli tyttö istunut keskellä iloista ryhmää, koko seuran huomion esineenä. Hän oli sievä ja puoleensavetävä, puku oli moitteeton ja koko olento läpeensä huoleton. Sybert oli niinä kolmenatoista vuotena, jotka hän oli viettänyt seuraelämässä, tavannut monenkaltaisia naisia; ja kokemus oli johtanut hänet siihen kyynilliseen lopputulokseen, että nuori ja kaunis nainen on aina tietoinen näistä ominaisuuksistaan. Mutta tarkastellessaan Marciaa tällä hetkellä hän ihmetteli itsekseen, oliko hän sittenkään arvostellut tyttöä oikein. Hänen mieleensä juolahti, että se, mitä hän oli pitänyt tietoisuutena, oli pikemminkin nuoruuden itsetiedottomuutta; tytön tilapäinen sydämettömyys saattoikin johtua vain kokemuksen puutteesta. Hän ei tiennyt mitään elämästä oman pienen maailmansa ahtaiden rajojen ulkopuolella. Ja kuitenkin huomasi Sybert hänessä jonkinlaista huoletonta uskaliaisuutta ja tiedonhalua, johon hän tunsi vastakaikua omassa itsessään. Sen hän oli huomannut sinä iltana, jona Gervasio löydettiin. Samaa ilmeni Marcian kasvoissa nytkin, kun hän nelisti vastatuuleen, katse kiinnitettynä keskiaikaisen luostarin rappeutuneisiin torneihin. Sybert tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt erittäin lempeästi tyttöä kohtaan; häntä oli huvittanut se vastustushalu, jota Marcia melkein vaistomaisesti oli osoittanut. Katsellessaan häntä nyt Sybert tunsi hetken mielijohteen valtaamana halua irroittaa hänet ympäristöstään, antaa uusi suunta hänen ajatuksilleen, ja näyttää hänelle uusia maailmoita.
Ratsastettuaan hurjaa neliä erään kukkulan harjalle Marcia hiljensi nauraen vauhtiaan korjatakseen tukkaansa, joka pörröisenä uhkasi pudota korville. Hän heitti ohjat huolettomasti hevosen kaulalle saadakseen molemmat kätensä vapaiksi. Mutta sen nähdessään kurottautui Sybert sivulle ja tarttui ohjiin.
"Malttakaahan, nuori ladyni", hän huomautti, "jonakin kauniina päivänä te vielä teette kuperkeikan, jos ratsastatte tuolla tavoin."
Marcia katsahti häneen vastaväite huulillaan, mutta Sybertin ilme sai hänet vaikenemaan. Hän ei ollut kriitillisen näköinen kuten tavallisesti. Marcian sanat vaihtuivat nauruksi.
"Tiedättekö, Mr. Sybert, mitä haluaisin tehdä teidät nähdessäni?
Heittää ohjat irralleen ja nelistää mäkeä alas kädet ilmassa."
"Ehkä olisi parasta, että minä hoidan ohjakset", ehdotti Sybert tyynesti.
"Ei kukaan saata herättää ihmisessä sellaista salaista vastustushalua kuin te! Tuskin lausutte sanaakaan, ennenkuin minua jo haluttaa menetellä päinvastoin kuin te tahdotte."