"Sepä on hyvä tietää. Asetan vastaisuudessa ehdotukseni sitä silmällä pitäen."
Marcia painoi hatun taas päähänsä ja ojensi kätensä. Sybert antoi hänelle ohjat hiukan epäröiden.
"Voinko luottaa siihen, että te hillitsette päähänpistonne?" hän kysyi katsellen rinnettä heidän edessään.
Marcia kokosi ohjat käsiinsä, mutta ei liikahtanutkaan. Sensijaan hän puoleksi kääntyi satulassaan ja katseli taakseen.
He olivat erään vuoren harjalla. Kukkulajonoja näkyi toinen toistaan alempana, kunnes ne lopulta häipyivät näkymättömiin, muodostaen avaran Campagnan tasangon. Edessäpäin kohosi alaston Sabine-vuoristo rosoisine huippuineen taivasta kohti, ja näköpiirissä häämöitti kaksi Apeninnien lumipeitteistä huippua. Kaikkialla vallitsi Italian kevään häikäisevä väriloisto tuhansine eri vivahduksineen.
"Italia on ihana, eikö totta?" kysyi Marcia koruttomasti.
"On", Sybert myönsi; "Italia kantaa kauneuden kirousta."
Marcia käänsi kysyvästi katseensa maisemasta seuralaiseensa.
"Kansakunta, joka on luotu taiteilijain malliksi!" Sybert huudahti puoleksi ivallisesti. "Synnynnäisen kauneutensa tähden eivät italialaiset saata kukoistaa kuten muut kansat."
"Ehkäpä", Marcia arveli, "heidän kauneutensa on hyvitys. Tiedän, että he ovat köyhiä; mutta luuletteko, että he eivät tiedä miten tulla onnelliseksi siitä huolimatta?"