"Voihan hän elää perheensä hyväksi", Marcia virkkoi.
"Aivan niin, jos hänellä se on. Muussa tapauksessa hänellä täytyy olla joku aate".
Marcia katsahti Sybertiin kulmainsa alta. Hän olisi tahtonut kysyä, minkä aatteen hyväksi hän eli, mutta ei uskaltanut. Hän huomautti vain: "On omituista, eikö totta, miten ne aatteet, joiden hyväksi ihmiset ennen elivät, ovat kadonneet? Ritariaate, ristiretket, sodankäynti ja erakkona eläminen, — en tosiaan tiedä mitä enää on jäljellä".
"Useimmat vanhat ihanteet ovat hävinneet", Sybert myönsi. "Mutta meillä on taas uusia, jotka ovat riittävän huonoja täyttämään tämän vuosisadan pakottavan tarpeen. Mieshän voi esimerkiksi palvella liikemaailmaa epäjumalanaan".
Marcia liikahti hiukan levottomasti satulassaan ajatellessaan isäänsä, joka aivan varmaan harjoitti juuri tätä epäjumalanpalvelusta. Sybertin mieleen johtui, ettei tämä ollut aivan sopiva keskustelunaihe, ja siksi hän jatkoi melkein välittömästi —.
"Onhan sentään jäljellä taide, johon aina voi turvautua".
"Sitä vastaan kai teillä ei ole mitään sanomista", huomautti Marcia.
"Ei, se on kyllä tavallaan hyvä", Sybert myönsi; "vaikka tosin pintapuolinen".
"Siinä tapauksessa eivät taiteilijat myöntäisi sitä tosi taiteeksi".
"Tuskinpa", hymähti Sybert; "mutta onhan olemassa suuri joukko todellisempia asioita".