"Mitä sillä käsitätte? Kultakatuja, ikuista auringonpaistetta ja enkelilaulua!"
"Oh, eipä välttämättä juuri sitäkään. Tuo kaikki on pikemmin vertauskuvallista".
"Ainakin", tuumi Sybert, "täydellistä rauhaa ja kauneutta ja onnea eikä mitään sen enempää. Älkää uskotelko minulle, Miss Marcia, että tahtoisitte ikuisesti olla sellaisessa paikassa. Loma-ajaksi se sopisi, mutta ikuisesti!"
"Ehkäpä enkelien käsitys onnesta on toisenlainen kuin ihmisten".
"Siinä tapauksessa enkelit ovat paljon alhaisemmalla asteella kuin ihmiset. Vain hyvin itsekäs ihminen — tai miksikä ei hyvin itsekäs enkelikin — olisi onnellinen paikassa, jossa päämäärä on saavutettu, jossa ei enää ryhdytä mihinkään, ja asettuisi tyytyväisenä nauttimaan iäistä autuutta, sillä aikaa kuin maailmassa vielä olisi paljon toimitettavaa".
"Minäpä luulen", arveli Marcia, "että silloin, kun teistä tulee enkeli, te unohdatte koko maailman ja jätätte kaiken surun ja kurjuuden taaksenne".
"Sellainen on narrien paratiisi!" intti Sybert.
Äkillinen ukkosen jyrähdys keskeytti heidän puheensa. Kun he katselivat ympärilleen, oli aurinko kadonnut. Sybertin pieni pilvi taivaanrannalla oli kasvanut ja levinnyt yli koko taivaan.
"No, Miss Marcia", hän sanoi nauraen, "pelkään, että saamme kylmän kylvyn palkaksi syventymisestämme taiteeseen ja filosofiaan. Käännymmekö takaisin?"
"Kastumme joka tapauksessa", Marcia arveli, "minä tahtoisin ensin nähdä luostarin, kun kerran olemme tulleet näin pitkälle". Hän katseli heidän edessään lepäävän laakson toiselle puolen, jossa luostarin synkät ja jylhät muurit kohosivat sypressien keskellä, tuskin puolen mailin päässä heistä.