"Kyllä minä tarkoitin!" sanoi Marcia. "Mutta nyt olen muuttanut mieltäni". Hän näpähytti Kentucky Liliä ratsupiiskallaan ja karahutti alas tietä luostariin päin Sybertin seuratessa häntä ällistyneenä rypistäen kulmakarvojaan.
Myrsky oli tauonnut yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin. Hajanaiset pilvet pimittivät vielä taivaan, mutta raskaat, synkät ukkospilvet olivat jo kulkeutuneet kauas itään Apenninien yläpuolelle. Mutta sinä lyhyenä aikana, jonka myrsky oli raivonnut, se oli saanut hävitystä aikaan. Se oli vahingoittanut lehtiä tienvarsilla olevista viinitarhoista, ja bamburuokokepit, joihin köynnökset oli sidottu, olivat joko poikki tai taipuneet. Siellä täällä ruohistossa oli oliivioksia, joita se oli temmannut puista, ja vehnäpeltojen nuori oras oli melkein kauttaaltaan laossa. Vuolas vuoristopuro virtasi maantienojassa, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuiva.
Vuoristoilma oli raitis ja virkistävä ja hevoset, jotka myrsky oli saanut vauhkoiksi, kiitivät eteenpäin välittämättä kurasta ja vesilätäköistä. He ratsastivat laakson poikki, joka erotti kukkulan jolla viinikellari sijaitsi toisesta korkeammasta, mille luostari oli rakennettu. Sitten he nousivat kapeata tietä, ratsastivat pienen kylän läpi, joka oli juuri kukkulan juurella ja jatkoivat matkaa pitkin kapeata ajotietä, joka mutkitteli suuntaan ja toiseen kuin käärmeen ruumis. He sivuuttivat synkän sypressilehdon, joka reunusti ulommaisia muureja ja saapuivat hetken kuluttua pienelle ylätasangolle, jolta oli avara näköala yli kukkuloiden ja laaksojen. Jyrkästi heidän allaan lepäsi laakso, jonka poikki he vasta olivat tulleet ja siellä pieni, Noan arkkia muistuttava kylä ruskeine tiilikattoineen.
Kun he pääsivät puiden varjosta, he pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta sypressilehdon laitaan. Itäinen taivas oli synkkien pilvien peitossa, mutta lännessä loisti oranssin värinen ruskotus, ja aurinko laski kultaisena pallona purppuranväriseen Campagnaan kuin mereen. Varjot pitenivät laaksossa heidän alapuolellaan, mutta kukkulat hohtivat vielä monissa eri värivivahduksissa, ja torni kuvastui synkässä kauneudessaan pehmein ääriviivoin.
He olivat tuskin ehtineet katsella muuta kuin avaraa näköalaa edessään, mutta äkkiä he sattuivat näkemään pienen draaman, joka näyteltiin aivan heidän silmiensä edessä.
Nuori, fransiskaanien ruskeaan kauhtanaan puettu munkki, luultavasti luostarin maallikko veli, seisoi tienvieressä olevassa viinitarhassa. Hän oli sitomassa myrskyn runtelemia viiniköynnöksiä, mutta tällä hetkellä hän lepäsi työstään. Hän ei ollut huomannut ratsastajia — hän seisoi selkä heihin päin, katsellen pellolle tien toiselle puolen, jossa tulipunaisia unikkoja kasvoi vehnän korsien keskellä. Mutta ei hän kukkia katsellut eikä liioin auringonvalaisemia kukkuloita — ne hän oli ennen nähnyt ja ne hän tajusi. Hän katseli tummatukkaista talonpoikaistyttöä ja paimenpukuun puettua nuorukaista, jotka vierekkäin astelivat vehnäpellon poikki kulkevaa kapeata polkua. Mies oli vahvajäseninen, päivettynyt ja väkevä, puettuna lammasnahkahousuihin ja suippolakkiin, ja puheli innokkaasti tytölle tehden käsillään pontevia liikkeitä italialaisten tapaan. Tyttö näytti kuuntelevan, mutta sitten hän kohautti olkapäitään ja peräytyi hieman ja hänen pilkallinen naurunsa kajahti läpi illan hiljaisuuden. Hetkisen poika epäröi, mutta sitten hän kiersi rohkeasti käsivartensa tytön ympärille, ja molemmat lähtivät mäkeä alas kylään päin. Nuori munkkiveli parka seisoi liikkumatta, kädet vaipuneina työstä ja tuijotti sinne, minne toiset olivat kadonneet. Hänen siinä katsellessaan kajahti luostaritornista hitaasti "Ave Marian" säveleet. Hän havahtui kuin syyllinen ja tehden nopeasti ristinmerkin hän tarttui rukousnauhaansa ja taivutti päänsä rukoukseen.
Äkillinen kellojen ääni sai hevoset lähtemään liikkeelle. Munkki, joka pelästyi kuullessaan kavionkapsetta niin läheltä, kääntyi nopeasti katsomaan siihen suuntaan, josta kopina kuului. Nähdessään Marcian ja Sybertin tarkastelevan häntä, ja huomatessaan, että he olivat nähneet kaiken, levisi heleä puna hänen tummille, laihoille kasvoilleen, ja nopeasti hän kääntyi taas pois ja kumartui uudelleen rukoukseen.
Heidän saapuessaan sypressien varjoon, rikkoi Marcia äänettömyyden hiljaa naurahtaen.
"Hän luuli, että mekin olimme —" siinä hän pysähtyi.
"Rakastava pari", jatkoi Sybert. "Mies parka! Hän kai arvelee, että maailma luostarinmuurien ulkopuolella on täynnä rakastavaisia. Siinä", hän pitkitti, "on mies, joka elää aatteelleen".