"Ja alkaa aavistaa, että se onkin väärä".
Sybert loi häneen ymmärtävän silmäyksen. "Ah, sepä juuri onkin arka kohta", hän virkkoi jotenkin totisena, — "kun alkaa epäillä omaa aatettaan vääräksi".
He ratsastivat edelleen hämärtyvään laaksoon. Kuljettiin suoraan kotia kohti ja hevoset huomasivat sen. He ratsastivat ääneti vuoristopolkua hämärän laskeutuessa yli seudun ja uudenkuun kapean sirpin noustessa taivaalle, joka oli raskaiden, hajanaisten pilvien peittämä. Ilta oli tuulinen ja kostea, mutta matalammissa kohdissa oli tie aivan kuiva: myrsky oli ilmeisesti kohdistanut raivonsa kukkuloihin.
Heillä oli liian nopea tahti, jotta puhe olisi käynyt päinsä, ja niinpä he vajosivat kumpikin omiin mietteisiinsä. Vain kerran katkaisi Marcia äänettömyyden.
"Minusta tuntuu aivan kuin toisimme hyviä uutisia Ghentistä Aix'hin!"
Sybert nauroi ja saneli hiljaa: —
"Jo portti kiinni painui ja sammui valotkin, niin sydänyöhön synkkään sun kanssas ratsastin. Näin kahden, sanatonna riensimme rinnakkain, lepoa muistamatta, kuin öiset haamut vain".
"Kentucky Lil kelpaisi vaikka Rolandille", Sybert virkkoi.
"Se on paras hevonen, jolla olen ratsastanut", lausui Marcia.
Kun he kääntyivät sisään huvilan portista, virkkoi Marcia katuvaisella äänellä: "En tiennyt, että tämä kestäisi näin kauan; pelkään, Mr Sybert, että teidän aikanne on käynyt hyvin pitkäksi!"