"En, täti Katherine", Marcia nauroi vetäessään hansikkaita kädestään ja tervehtiessään vieraita. "Mutta me olemme kastuneet melkein läpimäriksi! Olisimme kuin uitetut, jollei Mr. Sybert olisi keksinyt pientä, hataraa hökkeliä erään kukkulan huipulla."
"Nyt vasta olen levollinen!" huoahti setä, kun astuttiin eteissaliin. "Aloin jo pelätä, että teille oli sattunut joku erimielisyys matkalla ja Kilkennykissojen kohtaus uudistuisi."
"Marcia, miltä sinä näytät! Sinähän olet aivan kurainen!" huudahti
Mrs. Copley.
Hiukan hätkähtäen Marcia katsahti peiliin, korjasi hattuansa ja pyyhkäsi kurapilkun poskeltaan. "Kentucky Lil ja Triumvirate tulivat sellaista vauhtia kotiin, etteivät ehtineet väistää vesilätäköitä", hän vastasi. "Kauanko saamme pukeutua, täti Katherine?"
"Vain viisitoista minuuttia", virkkoi setä; "ja sekin on neljännestuntia pitempi kuin te oikeastaan ansaitsisitte. Jos ette ole silloin alhaalla, syömme päivällisen odottamatta teitä."
"Muistakaa, viisitoista minuuttia!" huusi Marcia Sybertille, kun he erosivat portaiden päässä. "Minä kilpailen teidän kanssanne", hän lisäsi; "vaikka tytön oikeastaan pitäisi saada etumatkaa."
Huoneessaan Marcia tapasi Grantonin äänettömänä ja nyrpeän näköisenä odottamassa. Puku oli levitetty sängylle. Marcia vaipui nojatuoliin huoahtaen väsymyksestä.
"Te olette ratsastanut pitkän matkan", Grant on huomautti vetäessään hänen kuraista saapastaan.
"Niin olen, Granton; ja päivällinen on jo odottanut puoli tuntia, ja Pietro on kuin ukkospilvi ja Mrs. Copley näyttää tuskastuneelta, ja vieraat nälkäisiltä — ja minkänäköinen Francois on, sitä en uskalla ajatellakaan. Meidän täytyy lentää; meidän maineemme riippuu siitä."
"Olenko valmis nyt?" hän kysyi jotenkin täsmälleen viidentoista minuutin kuluttua tarkastellessaan kuvaansa peilistä.