Sybert tarkasteli uteliaana pientä, valkoista palloa lautasellaan.
Marcia nauroi ja huusi pöydän toisesta päästä: "Se on teidän oma määräämänne lääke, Mr. Sybert; pankaa se viinilasiinne ja juokaa kuin mies. Minä olen jo niellyt oman annokseni."
Näitä sanoja vaihdettaessa oli Paul Dessart ollut aivan ääneti. Hän istui synkkänä tuijottaen pöytäliinaan, ja — on paha sanoa sitä Paulista — jörötti. Marcian oli vaikea olla hänen kanssaan ensi kerran, siitä asti kuin he olivat tutustuneet toisiinsa. Hän ei omasta puolestaan tehnyt mitään keskustelun ylläpitämiseksi, ja kun Marcia yritti jotain puheenainetta, ei se ottanut sujuakseen. Oli mahdollista, että hänkin oli hiukan pahantuulinen, joka tapauksessa vallitsi heidän välillään usein kiusallinen äänettömyys, jota nuori mies ei yrittänytkään rikkoa. Mr. Copley ei olisi mitenkään tänä iltana voinut sanoa, että Paul koristi päivällispöytää. Niinpä joutui vastapäätä istuvan ranskalaisen osaksi pitää keskustelua vireillä.
Antaessaan kerran katseensa harhailla pöydän toiseen päähän, näki Marcia Sybertin herttaisesti nauravan jollekin, mitä Eleanor oli sanonut. Hän katseli heihin vielä toistamiseen, pannen vasten tahtoaan merkille miten hyvin he sopivat yhteen. Eleanor oli erikoisen kaunis vaaleansinisessä harsopuvussaan, jossa hänen valkoiset olkapäänsä pääsivät oikeuksiinsa; Sybertin tumma hipiä ja mustat silmät taas muodostivat esteettistä silmää tyydyttävän vastakohdan. Hän oli kumartuneena naisensa puoleen sillä kevyen kohteliaalla ja itsekylläisellä tavalla, joka aina oli niin suuresti raivostuttanut Marciaa. Mutta Eleanor osasi suhtautua siihen oikealla tavalla; hän oli yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään, ja hymyily, jolla hän vastasi Sybertille, oli aivan yhtä ivallinen kuin tämän oma.
Tänä iltana hän näytti läpikotaisin siltä, minä Marcia häntä aina oli pitänyt — täydelliseltä kosmopoliitilta — diplomaatilta — päivällissankarilta. Mutta Marcia tiesi, ettei hän ollutkaan yksinomaan sellainen; hän oli nähnyt hänet toisenlaisena aamupäivällä, myrskyn keskellä, ja yhä vielä hän oli kuin huumaantunut tuosta yllätyksestä. Hän muisti mitä Mr. Melville oli sanonut sinä iltana laakerilehdossa — hän muisti aina mitä ihmiset sanoivat Sybertistä. Muutamat asiat näyttävät aivan takertuvan mieleen; Sybert oli henkilö, joka antoi aihetta monenlaisiin lausuntoihin. "Te luulette olevanne hyvin laajasydäminen, kun näette ihmisen talonpojassa. Ettekö luule voivanne mennä askelta pidemmälle laajasydämisyydessänne, ja löytää ihmistä maailmanmiehenkin kuoren alta?" Marcia oli tänä päivänä nähnyt siitä vilauksen. Nyt näytti ikäänkuin tuo hänen liikasivistyneisyytensä olisi vain naamari, jolla hän tahtoi peittää jotain — Marcia ei tiennyt mitä — joka oli kätkettynä pinnan alle. Hän etsi juuri mielessään sopivaa selitystä siihen, kun hän kuuli nuoren ranskalaisen nauraen kysyvän: "Mademoiselle Copley est un peu distraite ce soir, n'est pas — mademoiselle Copley on hiukan hajamielinen tänä iltana, eikö totta?"
Hiukan hätkähtäen Marcia huomasi, että joku oli puhutellut häntä. Loppuosan ajasta hän seurasi keskustelua omalla puolellaan ja pakottautui ystävälliseksi harvapuheista toveriaan kohtaan. Paulin pahantuulisuus ei ollut huonosti keksittyä, tuskinpa hän olisi voinut viisaammin menetellä. Marcia oli odottanut tapaavansa hänet säteilevänä, innostuneena ja varmana itsestään; ja hän oli alas tullessaan valmistautunut vastustamaan hänen ihastustaan. Mais voilà! nytpä ei ollutkaan mitään ihastusta vastustettavana. Paul oli synkkä, äreä, osaten vaivoin peittää huonoa tuultaan edes niin paljon kuin kohteliaisuus vaati. Joku oli kerran verrannut häntä kreikkalaiseen jumalaan, eikä syyttä. Hän oli tänään, jos koskaan juuri sellainen, jos vain osaa kuvitella kreikkalaista jumalaa pahalla päällä. Marcia koetti yhä uudelleen arvailla, mikä häntä oikein vaivasi. Ehkäpä hän oli kuin kissa, jonka turkkia täytyi hiukan silitellä, kuten hänen serkkunsa oli vakuuttanut. Joka tapauksessa Marciasta tuntui tämä uusi mieliala sangen houkuttelevalta, ja sen enempää harkitsematta hän koetti parhaimpansa mukaan silitellä. Kun vihdoin noustiin pöydästä, ei Paul enää näyttänyt kynsiään, jollei juuri kehrännytkään.
Roystonin tyttöjen ehdotuksesta pukeuduttiin iltavaippoihin ja lähdettiin pengermälle — kaikki muut, paitsi molemmat vanhemmat naiset, jotka pitivät salin lämpöistä ilmaa parempana. Mrs. Copley valtuutti miehensä ja Sybertin joukon kaitsijoiksi. Sybert otti kumartaen vastaan tämän tehtävän, mikä sai hiukan hämmästyneen hymyn Eleanorin huulille. Hän ei oikein käsittänyt Sybertin asemaa talossa. Asetuttiin ryhmään kaiteen luo, Eleanor ja Sybert vain kävelivät edestakaisin pitkin seinän vierustaa. Eleanor pani parastaan tänä iltana, ja hän esiintyikin erittäin edukseen; hän näytti osanneen herättää kipinän tämänkin miehen välinpitämättömässä olennossa. Marcia seurasi silmillään noita kahta ajatellen yhä uudelleen miten hyvin he sopivat yhteen ja Mr. Benoit oli vähällä toisen kerran moittia häntä hajamieliseksi.
Molemmat kävelijät yhtyivät hetken kuluttua toisiin, Eleanor hyräillen erästä pientä ranskalaista laulua, jota sinä keväänä yleisesti laulettiin kaikissa Pariisin kahviloissa.
"Voi, laula jotain, minkä me kaikki osaamme", lausui Margaret, ja kääntyen keimailevasti Sybertin puoleen hän alkoi laulaa 'Fair Howard'ia. Toiset tytöt yhtyivät häneen. Heidän äänensä kuuluivat kaikuvina ja kirkkaina ja täyttivät öisen ilman helkkyvin sävelin. Se tuntui omituisen oudolta tällä paikalla, keskellä Sabine-vuoristoa, taustana vanha huvila ja Rooman Campagna jalkojen juuressa. Kun heidän äänensä häipyivät, naurahti Sybert hiljaa.
"Voin vannoa unohtaneeni tuon laulun."