"Paul vei äidin Forumille katsomaan jotain juuri maasta kaivetuita muinaisesineitä; sillä aikaa Eleanor ja minä haalimme tavarat kokoon ja pakkasimme Perugian matkaa varten. Kun hän palasi takaisin, oli meillä kaikki kunnossa ja hatut päässä odottelimme lähtöä. Äiti tointui vasta kun istuimme junassa, eikä hän silloin voinut meille mitään puhua Mr. Copleyn kuullen. Kun on kysymys matkoista", Margaret lisäsi, "ei äiti yleensä milloinkaan toimi hetken mielijohteen mukaan."
"Ei ainakaan usein", täydensi Eleanor, "mutta on sekin joskus tapahtunut. Kesken kaiken", hän jatkoi, "keskustelkaamme Mr. Sybertistä; minä en suoraan sanoen oikein käsitä hänen asemaansa teidän perheessänne. Mitenkä voi käydä päinsä, että sinä teet pitkiä ratsastusmatkoja aivan kahden nuoren miehen kanssa? Eihän sellaista tapahtunut milloinkaan, kun minun äitini oli sinun holhoojasi."
"Ei", myönsi Marcia; "se on kyllä totta. Mutta Mr. Sybertin suhteen on hiukan toista. Eihän hän, katsos, oikeastaan ole mikään nuori mies enää; hän on setäni hyvä ystävä. Hän sattui olemaan saapuvilla, kun en löytänyt Angeloa mistään, ja niin tuli hän Angelon tilalle."
"Hän on siis jonkunlainen sijais-tallirenki", virkkoi Eleanor.
"Lieneekö hän niinkään tyytyväinen siihen virkaan."
"Ei hän voinut vastustella!" Marcia nauroi. "Täti Katherine pakotti hänet siihen."
Eleanor katseli Marciaa kasvoillaan yhä hämmästyneempi hymy. "Puhut Mr. Sybertistä ikäänkuin hän olisi sinun iso-isäsi ikäinen. Mitenkä vanha hän on, jos sallit kysyä?"
"En tiedä. Melkein yhtä vanha kuin setä Howard. Viiden- tai kuudenneljättä, luullakseni."
"Miestä, joka on alle viidenneljättä, ei minun mielestäni kannata puhutellakaan."
"Oh, loruja!" huudahti Margaret. "En ole eläissäni kuullut kenenkään puhuvan paremmin kuin Paulin, ja hän on täsmälleen viidenkolmatta vuoden vanha."
"Paulin puhe on sanojen helinää; hänellä ei ole mitään aatteita", väitti Eleanor.