Syntyi hetken hiljaisuus, ja Eleanor nojautui eteenpäin tarkastellen muutamia sateenkaarenväreissä hohtavia lasinpalasia, joita oli pienessä rasiassa pöydällä. "Mitä nämä ovat?" hän kysyi.
"Ne ovat hajuvesipullojen palasia, jotka eräs palestirnalainen haudankaivaja löysi vanhasta etruskilaisesta hautaholvista. Hänellä oli muutamia pronssipeilejäkin ja ihastuttavat kultaketjut — olisin hirveän mielelläni halunnut saada ne, mutta hän ei suostunut myymään; ne joutuivat erääseen Rooman museoon. Eivätkö nämä lasipalatkin ole hauskoja? Aion juotattaa ne kultaan hattuneuloiksi."
"Tässä on pieni pullo, jossa on tuskin säröäkään." Eleanor piteli sitä kynttilän liekkiä vasten antaen valon langeta sen pinnalle. "Kenen luulet omistaneen sen ennen sinua, Marcia?"
"Ehkäpä se oli jonkun tytön, joka on maannut haudassa jo vuosisatoja."
"Ja hänen ketjunsa ja peilinsä ja hajuvesipullonsa ovat yhä vielä olemassa. Miten paljon ne kertovatkaan!"
"Luojan kiitos, ettei sellaisia tavaroita enää panna ruumisarkkuihin", Marcia virkkoi; "muutenhan kahdentuhannen vuoden kuluttua joku toinen tyttö taas vuorostaan voisi puhua meistä samaan tapaan."
"Kahdentuhannen vuoden kuluttua", sopersi Eleanor. "Suoraan sanoen, minä tunnen niiden yhdeksän vuoden, jotka olen ollut seuraelämässä, häipyvän mitättömiin!" Hän laski pullon takaisin rasiaan ja nojautui naurahtaen taaksepäin tuolissaan. "Eikö totta, että Amerika tuntuu hiukan värittömältä Italian jälkeen? Siellä ei saa mitään voimakkaita vaikutteita."
"Italiassa niitä saa melkein liikaa", virkkoi Marcia.
"Miten kauan aiot viipyä täällä?"
"En tiedä. On paljon parempi, ettei päätä mitään varmasti. Viivyn mahdollisesti noin vuoden ajan setä Howardin luona."