Eleanor nousi haluttomasti. "Toivoisin, että emme lähtisi Perugiaan keskiviikkona. Jäisin paljon kernaammin tänne Marcian luo."
"Ja Mr. Sybertin luo", kiusasi Margaret.
"Aivan niin, myöskin Mr. Sybertin luo", tunnusti Eleanor. "Ennenkuin pääsee hänestä selville, on hän alituisena päänvaivana."
"Hän on kuin joku algebran probleema", tuumi Marcia. "On annettu joukko arvoja, jotta x voitaisiin määrätä. Menetellään aivan sääntöjen mukaan, mutta x:n arvoa ei sittenkään saada selville."
Margaret pysähtyi ovelle käärien vaipan toogan tavoin ympärilleen.
"Kun puhutte intresanteista ihmisistä", hän huudahti, "niin unohdatte kokonaan erään ja se on Paul. Hän on äärettömän hauska poika."
"Sepä hän juuri onkin", virkkoi Eleanor. "Hauska poika — et c'est tout. Hyvää yötä, Marcia! Kun palaamme Perugiasta, istumme koko yön puhellen intresanteista miehistä. Se on intresantti keskusteluaihe."
XV Luku.
Villa Vivalanti oli seuraavana aamuna aikaisin liikkeellä — nimittäin tavallisuuteen nähden aikaisin. Castel Vivalanti oli ollut työssä jo yli kaksi tuntia, kun Pietro teki kierroksen makuuhuoneen ovelta toiselle, lausuen matelevan kohteliaasti, "Buon giorno, teidän Ylhäisyytenne, jos suvaitsette, on aamukahvi kuumana paatsamalehdossa puolen tunnin kuluttua." Kahvinjuonti paatsamalehdossa oli aivan uusi päähänpisto, jonka Marcia oli saanut edellisenä iltana. Ja Bianca kertoi käsiään taputtaen, että paatsamalehto oli tänään kuin paratiisi. Sadeviikko oli saanut sen ylt'yleensä vihreäksi; yläpuolella kaartuivat piikkipaatsaman tummat lehdet, puiden runkoja peitti sinisen viheriä sammal, käytävillä taas työntyi esiin nuori ruoho vivahtaen heleämmän värisenä, ja kaikkialla tämän yllä leikittelivät kultaiset auringonsäteet. Marmoripengermällä levitteli riikinkukko höyheniään itsetietoisesti tuntien sopeutuvansa päivän tunnelmaan.
Marcia tuli ensimmäisenä ulos. Tullessaan pihamaalle, pääsi häneltä ilon huudahdus nähdessään aamun ihanuuden. Hän itse, vaaleassa kesäpuvussaan, auringon kultaamine hiuksineen oli kuin luotu tähän ympäristöön. Hän kulki pengermän poikki ja pysähtyi kaiteen luo katsellen kullan purppuraisen autereen läpi pienenä pilkkuna etäisyydessä siintävää Pyhän Pietarin kirkkoa. Riikinkukko havahdutti hänet mietteistään pöyhistellen lakkaamatta komealla pyrstöllään.