"Sinä naurettava lintu!" hymyili Marcia. "Sinä olet varmaankin jo kaksi tuntia odotellut täällä, että joku tulisi sinua ihailemaan", näin sanoen hän kiiruhti lehtimajaan katsomaan, että Pietro oli täyttänyt hänen määräyksensä.
Pöytä oli katettu suihkulähteen luo, siihen missä kaartelevat nurmikäytävät yhtyivät ja piikkipaatsamat kasvoivat puoliympyrässä. Auringonsäteet leikittelivät puhtaalla pöytäliinalla, hopea- ja lasiesineissä ja pienissä leivoksissa, joille oli levitetty kullankeltaista hunajaa — kotoisin eräästä maalaistalosta Alban vuoristosta — ja tämä kokonaisuus muodosti taulun, joka olisi varsin hyvin sopinut Watteaun maalattavaksi. Marcia yhtyi Biancan ihastukseen nähdessään tämän kaiken ja Pietrokin liikkui ennenkuulumattoman vilkkaasti järjestellessään pieluksia ja mattoja korituoleihin.
"Tämä on täydellistä", Marcia huudahti peräytyen muutaman askelen nähdäkseen vaikutuksen kauempaa. "Mutta täällä ei ole ainoatakaan kukkasta", hän jatkoi. "Se ei käy päinsä; meidän on hankittava muutamia kieloja, Pietro. Hae sinä maljakko pöydälle, niin minä menen poimimaan kukat", näin sanoen hän kiiruhti puutarhaan päin.
Sieltä löysi hänet Paul Dessart viiden minuutin kuluttua. Nuorukainen tervehti tuttavallisesti, "Felicissimo giorno, signorina!" Edellisen päivän synkkä pilvi oli haihtunut hänen otsaltaan niinkuin taivaaltakin, ja hän yhtyi iloisesti Marcian puuhaan.
"Kas niin!" virkkoi Marcia nousten seisomaan ja pudistellen hiussuortuvan silmiltään. "Sopisiko mikään paremmin ulkoilma-aamiaiseen kuin nämä kukat?" Hän ojensi Paulia kohden kimpun ihania, läpikuultavan valkeita kieloja kiiltävän vihreine lehtineen. "Tulkaa", hän huudahti; "taiteilijan täytyy ne järjestää;" ja yhdessä he kääntyivät suihkulähteelle päin. Puutarhamuurilla kasvoi kirkkaansinisiä lemmikkejä. Nuorukainen pysähtyi, poimi niitä muutaman ja ojensi ne käsi sydämellä tytölle.
"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä matkien aito-italialaista tunteellisuutta. — "Rakkahin signorina, minun täytyy lähteä sinne, mihin velvollisuus minua kutsuu — kauas, kauas Perugiaan. Non-te-scordar-di-me."
Marcia pisti nauraen kukat vyöhönsä, mutta tunsi keveän punan kohoavan poskilleen. Tuollaisena Paul oli aivan vastustamaton.
Saapuessaan lehtoon he kuulivat lasten ääniä, ja samassa ilmestyivät Gerald ja Gervasio käytävälle, molemmat kantaen teevadilla leivänmurusia, jotka he aikoivat syöttää suihkulähteessä eläville sisiliskoystävilleen. Nähdessään katetun aamiaispöydän, he pysähtyivät silmät suurina hämmästyksestä.
"Voi, Marcia serkku", kirkui Gerald ihastuksissaan, "syödäänkö ulkona? Saammeko Gervasio ja minä syödä teidän kanssanne? Saammehan! Saammehan!"
Marcia oli miettivinään.