Hän itse ei ollut oikein selvillä mitä ajattelisi Laurence Sybertistä. Hän tunsi yhä edelleen vanhaa vastustushalua hänet nähdessään, mutta nyt siihen sisältyi uteliaisuutta ja mielenkiintoa paljon enemmän kuin hänen itsensä osaksi oli tullut Sybertin puolelta. Ja tänään hän sai harmikseen nähdä Sybertin kohtelevan Eleanoria paljon huomaavaisemmin, kuin milloinkaan häntä itseään. Oli uskallettua herättää Marciassa loukattua ylpeyttä.
Olihan hänellä kuitenkin Paul; pilvi Marcian otsalla häipyi nopeasti, kun hän Margaretin ja Paulin seurassa kääntyi kirkon pihamaalle. Paul oli oikein juhlatuulella, ja hänen sukkeluuksiaan oli mahdoton vastustaa. Nauharuusuke koristi hänen hattuaan ja napinlävessä riippui kullattu Neitsyen kuva; myymäkojuissa hän nauroi ja lasketteli leikkiä ihmisten kanssa; hän tarjoutui auttamaan temppujentekijää, joka apua kaipasi, hän ampui pilkkaan rihlapyssyllä ja osui mainiosti, saaden palkinnoksi korean piipunnysän; sen hän lahjoitti kohteliaasti kumartaen eräälle sievälle maalaistytölle, joka ihaillen oli osoittanut hänelle suosiotaan. Loppujen lopuksi hän vielä ryhtyi kaupantekoon Marcian puolesta. Marcia oli huomannut eräällä volskilaisella naisella omituisen hiusneulan, jonka päässä oli puristettu nyrkki, ja nyt hän halusi välttämättä sen itselleen. Paul oli heti valmis hankkimaan sen hänelle. Koristeneula vedettiin muitta mutkitta ällistyneen naisen tukkalaitteesta, ja kaupanteko alkoi.
Hänkö möisi sen! Sehän oli aivan mahdotonta. Koru oli perhekalleus; jo useiden sukupolvien aikana se oli kulkenut perintönä; hän ei saattanut luopua siitä — jollei mahdollisesti saisi hinnaksi hopeaa sen painon edestä, — raha jo vilkkui hänen silmäinsä edessä. Paul käski tuoda vaa'an. Se oli heti saatavissa tupakkakojusta, jonka myyjä itse hyvin tärkeän näköisenä toi sen paikalle. Toiseen vaakakuppiin pantiin neula, toiseen ladottiin liira toisensa jälkeen — kuusi — seitsemän — kahdeksan liiraa. Vaimo hykerteli haltioissaan käsiään, sitä mukaa kuin kasa suureni. Yhdeksän — kymmenen — jo horjui vaaka. Yhdennellätoista putosi rahakuppi kumahtaen alas, ja kauppa oli päätetty. Hyväksymisen murinaa kuului väkijoukosta, ja joku virkahti: "Nyt Signorina on sposata." Sillä volskilaisen tavan mukaan saivat vain naineet vaimoihmiset pitää koristeneulaa tukassaan.
Marcia pudisti nauraen päätään. Hän ja Paul muodostivat viehättävän parin seisoessaan siinä vierekkäin, eikä se jäänyt ympäröiviltä maalaisihmisiltä huomaamatta. Italialaiset ovat hyvin kärkkäitä löytämään romantiikkaa. "Promessi sposi", virkahti muuan, tällä kertaa huvittava korostus äänessään. Paul heitti syrjäsilmäyksen Marciaan, nähdäkseen mitä hän arveli näin odottamattomasta kihlaantumisesta. Hän vain yhä enemmän punastuen pudisteli päätään, ja ihmiset nauroivat iloissaan. Kun Paul ja Marcia lähtivät yhdessä astelemaan kapeata käytävää kirkkoon päin, virkkoi Paul ojentaen kätensä:
"Antakaa neula minulle. Talletan sen teitä varten, koska ette ole vielä oikeutettu käyttämään sitä."
Marcia antoi sen hänelle, ikäänkuin ei olisi huomannut mitään sivutarkoitusta hänen äänessään. Tänään Paul oli niin vakuuttava, ja Marcian täytyi yhä uudelleen harkita probleemaansa.
Kirkon pienessä etupihassa he yhtyivät seurueen muihin jäseniin. Kaikki nousivat kirkon portaita, ja pysähtyivät katsomaan uhrilahjaa kantavien pyhiinvaeltajien juhlakulkuetta. Niitä kulki viisikymmen- ja satahenkisissä ryhmissä lippuja kantaen ja valitusvirsiä hyräillen. Lähestyessään kirkkoa he lakkasivat laulamasta ja huutaen "Ave Maria", polvistuivat suutelemaan portaita, joita astelivat. Marcia katseli joka puolella vilkkuvia tulipunaisia ja keltaisia liinoja, verraten mielessään tätä menoa Pyhän Pietarin kirkossa näkemäänsä. Hänen mielestään oli vieläkin vaikuttavampaa nähdä näiden talonpoikien polvistuvan Pyhän Neitsyen alttarin ääreen, ja kasvoilla hehkuva uskonnollinen innostus laulavan äänensä käheiksi. Aivan huumaantuneena ihmisvilinästä ja eri värien kirjavuudesta kääntyi Marcia mennäkseen kirkkoon. Näiden ihmisten yksinkertainen hartaudenharjoitus oli mukaansatempaavaa.
Kirkko oli sisältä tupaten täynnä polvistunutta talonpoikaisväkeä, ilman täytti sinertävä uhrisavu, jonka läpi alttarilla palavat kynttilät himmeästi hohtivat. Copleyn seurue raivasi tien erääseen sivukappeliin, josta saattoi rauhassa katsella toimitusta. Paul polvistui muiden joukkoon luonnosvihkoineen, ja ryhtyi salaa piirtämään erään talonpoikaistytön kuvaa. Marcia silmäili hänen puuhaansa huvitettu hymy huulillaan; sitten hän loi jälleen katseensa yli polvistuneen ihmismeren. Heissä ei ollut mitään koneellista hartautta; jos mikään, niin se ainakin lähti sydämestä. Ah, he olivat liian jumalisia, hän äkkiä huomasi. Heidän hurskautensa meni liian pitkälle; se riisti heiltä arvokkuuden, yksilöllisyyden ja itseluottamuksen. Aivan Marcian jalkojen juuressa oli muuan vaimo pitkällään maassa, ja suuteli kivipermantoa hartautensa kiihkossa. Marcia käänsi äkkiä päänsä pois, tuntien samanlaista mielen kuohua kuin viimeksi Pyhän Pietarin kirkossa. Nostaessaan silmänsä hän huomasi Laurence Sybertin katselevan häneen. Hän seisoi juuri Marcian takana ja kuiskasi kumartuen hänen puoleensa:
"Tämä jo riittää. Tulkaa, niin menemme pois", näin sanoen hän kääntyi raivaten tietä ulos. He vetäytyivät ovelle päin ja toiset työntyivät heidän paikoilleen.
Kun he pääsivät ulos, naurahti Sybert olkapäitään kohauttaen. "Kirkon täytyy hiukan muuttaa tapojaan, ennenkuin minut saatetaan sulkea tuohon karsinaan. Miten on teidän laitanne, Miss Marcia?"