Naurettiin yhteen ääneen ja nojatuolin syvyydestä kuului laimea ääni: "Sanoinhan sinulle, Gerald, että et saa kertoa niin kauheita asioita, muuten ei äitisi uskalla enää koskaan jättää minua yksinäni teepöydän ääreen." Puhuja kohottautui tuolistaan ja astui tervehtimään vastatulleita.
Laurence Sybertin lähestyessä talon emäntää, lankesi hänestä pitkä kapea varjo seinälle. Hänellä oli laihat, tummat, paljaaksi ajellut kasvot, syvämietteisine, vakavine silmineen; hän oli tyypillinen kosmopoliitti, ensi silmäyksellä ei olisi voinut määrätä hänen kansallisuuttaan. Mutta jos hänen kasvojensa ilme oli italialaisen tai itämaalaisen, tai minkä muun hyvänsä, oli hänen ryhtinsä kuitenkin epäilemättä anglosaksin. Kauemmin tarkastellessa ilmaisi jonkinlainen liikkeiden joustavuus jokaiselle, joka tuntee arojen vapaat ratsastajat, että hän oli selvästi amerikkalainen.
"Teidän poikanne panettelee minua, Mrs. Copley", sanoi hän ojentaessaan kätensä, "vakuutan kunniani kautta, että join vain kuusi kupillista."
"Hoi, Sybert! Onko Roomassa tapahtunut mitään tänään? Mitä uutta tietää Rialto?" näin tervehti Mr. Copley.
Marcia katsahti häntä nauraen vetäessään hansikkaita kädestään ja sytyttäessään lampun.
"Olemme nyt olleet poissa kello yhdeksästä aamulla, ja nyt jo setä Howard on uutisten janoinen! Mitä hän tekeekään sitten, kun todella lähdemme kaupungista, en osaa sitä kuvitellakaan."
"No, hyväksyittekö siis huvilan?"
Marcia nyökkäsi.
"Teidän pitäisi nähdä se! Se on komea kuin paavin palatsi. Ensimmäisen kerran ruhtinas Vivalanti suostuu vuokraamaan sen ulkomaalaisille, se on hänen virallinen asuntonsa."
"Siinä hän tekee tavattoman armollisesti", nauroi nuori mies, "oletteko myös vastuunalaisia hänelle paikasta."