Sybert katseli häntä hetkisen kulmiaan rypistellen.
"Mitä ihmettä te oikein luulette minusta, Miss Marcia? Pidättekö minua anarkistina, rosvona tai ehkä toisena Fra Diavolona valepuvussa? En ole mikään noin mielenkiintoinen henkilö, olen vain yksinäinen, rauhallinen Yhdysvaltain kansalainen."
"Miten satuitte tuntemaan niin hyvin Tarquinion, leipurin pojan?"
"Olen jo vastannut kylliksi. Ehkä nyt ripitämme teitä, Miss Marcia.
Oletteko koskaan rakastanut?"
Marcia nousi seisomaan. "Kello on neljännestä yli neljän, meidän täytyy palata toisten luo. Roystonien täytyy ehtiä Roomaan menevään iltajunaan."
XVI Luku.
Marcia ajoi vieraiden kanssa asemalle, sill'aikaa kuin muut menivät suoraan huvilalle toisissa vaunuissa. Hän tunsi lieviä tunnonvaivoja Paulin vuoksi, ja se sai hänet tavallista tarkkaavammin kuuntelemaan tämän lörpötyksiä. Paul oli näyttelevinään oppaan osaa, ja kertoi naiviin tapaan tarinoita kaikista raunioista, joiden ohi ajettiin; ja koko Rooman historia, alkaen Romuluksesta ja Remuksesta, aina Garibaldiin asti käytiin läpi tuon yhdeksän mailin pituisen, tomuisen maantiematkan kestäessä. Marcia yhtyi hilpeänä kujeiluun unohtaen hetkeksi kaikki huolestuttavat ajatukset, jotka hänen mieltään ahdistivat. Kun he hyvästelivät toisiaan, hymyili Marcia puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan Paulin jäähyväissanoille — "Non-te-scordar-di-me."
Ajaessaan asemalta kotiin Marcia muisteli itsekseen, miten hän edellisenä päivänä oli pelännyt kohtaavansa Paulin. Kaikki oli käynyt varsin hyvin. Hän ei tosin ymmärtänyt Paulin uutta käyttäytymistapaa, mutta hän oli siitä kiitollinen, arvellen Paulin sen kautta antavan hänelle kylliksi miettimisaikaa. Tänä iltana hän ajatteli vain hyvää Paulista; hän oli sellainen huoleton, valoisa nuorukainen; jos hän oli kenties liian taipuvainen näkemään vain elämän kauneutta, niin eikö taas Laurence Sybert puolestaan ollut liian kärkäs tuomaan esille sen synkkiä puolia, sitä Marcia tuli kysyneeksi itseltään. Hän oli tuntenut itsensä epämääräisen surulliseksi aina siitä asti kuin Sybert edellisenä päivänä oli purkanut synkkiä ajatuksiaan vanhassa viinikellarissa. Ajaessaan nyt läpi vehreiden peltojen, jotka kylpivät pehmeässä, laskevan huhtikuun auringon valossa, hän huomasi salaisen tuskan ja kapinoitsemisen tunteen hiipivän hänen omaan sydämeensä.
Hän näki edessään kaksi tietä. Unelmien kaunis, aurinkoinen maailma kutsui häntä. Tienristeyksessä seisoi Paul — naurava, huoleton, onnellinen Paul — ojentaen kättään houkutteleva hymy huulilla ja näyttäen tietä Cythereaan. Mutta syvällä rinnassaan Marcia tunsi elämän todellisuuden painavan sydäntään — sen elämän, joka on vienyt niin monen ihmisen kurjuuteen — ja se raastoi hänen sieluaan ja pidätti häntä. Ja kaukana katseli Sybert häneen käsivarret ristissä, suupielissä puoleksi ilveilevä hymy, yrittämättä ainoallakaan liikkeellä houkutella tai pidättää häntä, vain katsellen pitkään ja tutkivasti.
Marcialla oli edessään onnellinen tulevaisuus. Miksi ei hän siis iloitsisi kohtalostaan sulkien silmänsä kaikelta kurjuudelta ympärillään? Jos hän kerran alkaisi murehtia maailman surkeutta, ei hän pääsisi siitä milloinkaan rauhaan. Muutamia viikkoja sitten hän oli tuskin aavistanutkaan, että kurjuutta oli muuallakin kuin kirjoissa, mutta nyt hän sen tiesi; hän oli nähnyt sitä omin silmin. Hän ajatteli Castel Vivalantin pieniä, likaisia hökkeleitä; naisia, jotka varhain auringon noustessa menivät työhönsä ja jättivät lapsensa kotiin ilman hoitoa. Niin, kyllä hän tiesi, että kurjuutta oli muuallakin kuin kertomuksissa, mutta hänen mieleensä kohosi epätoivoinen kysymys: miksi hänen piti sitä ajatella? Koska hän kerran ei voinut sille mitään, koska se ei ollut hänen vikansa, miksi ei hän saanut sulkea silmiään kuvitellen, ettei sitä ollutkaan? Tuollaisia ahdistavia kysymyksiä nousee sellaiselle, joka ensi kertaa näkee edessään kylmän todellisuuden; hän seisoo silloin kuin todellisen elämän kynnyksellä, silmät avautuvat, mutta katse kääntyy vielä kaihoten takaisin unelmien epätodellisiin maailmoihin. Mutta sinne ei enää saata palata takaisin; kun kerran on saanut tuon kokemuksen, ei se haihdu jälkeä jättämättä; eikä kestänyt kauan, ennenkuin Marcia sai vielä uusia opetuksia.