Kaksi pientä poikaa heitteli kuperkeikkoja tien vierellä, ja tuo näky sai Marcian muistamaan omat pikku poikansa huvilalla; hänhän oli luvannut tuoda heille tuliaisia. Hän oli kokonaan unohtanut heidät päivän kuluessa; nyt ei ollut muuta neuvoa kuin ajaa Castel Vivalantiin ostamaan suklaata. Marcia katsoi kelloaan; oli vielä tunti aikaa päivälliseen, hän siis käski Giovannin ajaa kukkulalle kaupunkiin. Giovanni koetti kohteliaasti huomauttaa, että hevoset olivat rasittuneita, nehän olivat olleet koko päivän ajossa ja mäki oli jyrkkä. Siihen Marcia vastasi hiukan terävästi, että ne voisivat levätä koko seuraavan päivän. Käännyttiin siis kaupunkiin päin. Ihmiset palasivat juuri päivätöistään kotiin yöksi, nousten pitkässä jonossa penkereittäin kohoavaa tietä. Tuota näkyä ei Marcia väsynyt katselemaan. Siinä kulki peltotyömiehiä työkalut olallaan, pesijättäret kantoivat vaatteita koreissa pään päällä ja hyvästelivät toisiaan iloisesti; jonon loppupäässä vaelsi pieniä takkukarvaisia aaseja, lampaita, porsaita, vuohia ja pitkäsarvisia härkiä, eikä Marcia voinut käsittää, mihin ne kaikki majoittuivat yöksi.
Porta della Lunan luona pysähdyttiin hetkeksi, ja samassa ryntäsi joukko Castel Vivalantin katupoikia huutaen ja meluten vaunujen luo kuparilantteja kerjäämään. Marcia oli tyhjentänyt kukkaronsa Genazzanossa ja koetti nyt nauraen ja päätään pudistellen päästä irti heistä. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa; poikaviikareita kihisi vaunujen ympärillä kuin pieniä rottia, kimeällä äänellä kerjäten rahaa. Marcia vain pudisteli päätään, ja silloin alkoivat pojannaskalit huutaa samaa mitä Marcia jo aamupäivällä oli kuullut:
"Vehnää, vehnää!" kuului joka puolelta; turhaan koetti Giovanni ajaa heitä piiskallaan pois.
Marcia pysähtyi kuuntelemaan jalka vaunun astuimella, hän ei saattanut käsittää tuota huutoa, joka nyt äkkiä ympäröi hänet joka puolelta.
"Mitä tämä merkitsee, Giovanni? Miksi nuo kaikki huutavat 'vehnää'?"
Giovanni teki piiskallaan halveksivan liikkeen. "Chi sa, Signorina?
Ei heistä ole väliä. Älkää kuunnelko heidän tyhmyyksiään."
Nuo olivat juuri samoja lapsia, joille Marcia pari päivää sitten oli antanut suklaata. "Pianpa he unhoittavat!" tuumi hän nyt itsekseen, "ehkä Paul on sittenkin oikeassa väittäessään, että kauneus on heidän paras hyveensä."
Soitettiin jo "Ave Mariaa", kun vaunut kääntyivät ilta-askareissaan puuhailevan kaupungin pienille, mutkikkaille kaduille. Naiset kantoivat kuparisia vesisankoja kaivoiltaan, sinertävä savu nousi uuninpiipuista ja talojen edustoilla seulottiin kellertäviä jauhoja.
Juhlan johdosta vetelehti kaduilla joukoittain tyhjäntoimittajia, ja tupakkakaupan pienelle pihamaalle oli kerääntynyt ryhmä miehiä, jotka väittelivät ja kinastelivat keskenään, huitoen kiihkeästi käsiään italialaisten tapaan. Oli jo yli viikko siitä kuin Marcia viimeksi oli käynyt kylässä. Kulkiessaan nyt katuvierellä seisoskelevan ihmisjoukon ohitse, hän oli huomaavinaan, että tavallisesti niin ystävällisesti tervehtivät ihmiset kohtelivat häntä tällä kertaa hiukan töykeästi; epämieluisin tuntein hän pani merkille, että missä hän vain kulki, siellä lakkasi puhe, ja ihmiset kääntyivät töllistelemään hänen jälkeensä. Muuan pieni poika huusi "Vehnää!", mutta työnnettiin samassa sisään ja sai vielä korvapuustin palkakseen.
"Madonna mia!" huusi hänen äitinsä tuskastuneena. "Olemmehan jo kyllin kurjissa oloissa, ja sinä hankit vielä ulkomaalaisten kirouksen päällemme!"