Yhä yltyvät huudot saivat hänet kiiruhtamaan askeleitaan; hän pelkäsi jo meteliä. Mutta tullessaan torille hän näki heti ensi silmäyksellä, ettei asia ollut niin vakava. Marcia seisoi ihmetyksen ja suuttumuksen ilme kasvoillaan keskellä kirkuvaa, hyppivää ja huitovaa poikaliutaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ulkonaista vaaraa; pojat olivat vain nenäkkäitä, tarkoittamatta sen pahempaa. Hetken Sybert epäröi aikoen antaa Marcian kerrankin saada oikein tuntuvan opetuksen, mutta samassa hän huomasi miten peräti pelästyneeltä tyttö jo näytti. Hän viittoi kiihkeästi lähellä seisovia miehiä apuun, mutta he vain ylimielisesti nauroivat, tekemättä liikettäkään häätääkseen poikia pois. Marcia sulki silmänsä ja horjahti hiukan, kun samassa Sybert tuntien omantunnontuskia äskeisistä ajatuksistaan kiiruhti paikalle. Hän tunkeutui läpi meluavan poikajoukon työntäen ja tuuppien oikealle ja vasemmalle. Marcia avasi silmänsä ja katseli häntä aivan huumaantuneena.
"Mr. Sybert!" hän läähätti. "Mitä tämä tarkoittaa? Mitä ne huutavat?"
"Jaksatteko kävellä?" Sybert kysyi ojentaen kätensä tukeakseen häntä.
"Tulkaa, niin lähdemme pois täältä torilta."
Sillä välin miehet olivat yhtyneet joukkoon, ja matalaa murinaa kuului miehestä mieheen. Monet tunsivat Sybertin ja hänen nimeänsä lausuttiin uhkaavalla äänellä. Mutta vielä selvempään kuului: "Vehnää! Vehnää!" Eräs pojista, Beppo, jonka jo aamupäivästä tunnemme, sysäsi heitä takaapäin; silloin Sybert kohotti keppinsä ja antoi hänelle tuiman iskun olkapäille, niin että poika kaatui sätkytellen maahan. Toiset nauroivat, mutta toiset huusivat vihoissaan: "Iske häntä, Beppo, iske! Älä anna hänen lyödä itseäsi maahan!" ja taempaa kuului humalainen ääni sanovan: "Kas vain, Signor Siberti, köyhäin ystävä!"
"Lähdetään pian pois täältä", Sybert virkkoi. Huitoen voimakkaasti kepillään hän sai joukon väistymään ja talutti Marcian nopeasti kapeata kujaa pitkin seuraavan kadunkulman taa, jonne ei torilta voinut nähdä. Hän ohjasi tytön erääseen pieneen keittiöön ja hankki hänelle istuimen.
"Guiseppe", hän virkkoi, "tuokaa signorinalle hiukan viiniä."
Marcia lysähti tuolille ja nojasi päänsä selustaa vasten. Häntä huimasi ja pyörrytti. Tähän saakka hän oli saanut osakseen ainoastaan ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Miksi olivat ihmiset äkkiä nousseet kuin liittoon häntä vastaan? Millä hän oli vihastuttanut heidät? Etäämpänä huoneessa hän kuuli Sybertin selittävän jotain matalalla äänellä Guiseppelle, ja hän eroitti sanat "hän ei tiedä".
"Poverina, hän ei tiedä", mumisi nainen.
Sybert palasi Marcian luo ojentaen hänelle viinilasin.
"Kas tässä, Marcia, juokaa tämä!" hän virkkoi päättäväisesti.