Marcia tarttui vapisevin käsin lasiin, joi siitä pari kulausta ja työnsi sen sitten takaisin.
"Ei mitään hätää. Toinnun aivan kohta. Ne tunkivat ympärilleni niin, että tuskin voin hengittää."
Viini palautti punan hänen poskilleen ja hetken kuluttua hän nousi seisomaan.
"Olen pahoillani, että olen saanut tällaisen hämmingin aikaan. Nyt voin jo paremmin; lähtekäämme jo vaunuille."
Kiertäen torin kulkemalla kapeata sivukatua, he tulivat portille. Pojat kirkuivat vielä heidän jälkeensä, mutta ei kukaan heistä uskaltanut tulla Sybertin kepin ulottuville. Marcia ja Sybert nousivat vaunuihin ja niin ajettiin ääneti kukkulan juurelle. Vihdoin keskeytti Marcia hiljaisuuden.
"Mikä se asia on, jota minä en tiedä, Mr. Sybert?"
"Niitä on paljonkin, minun nähdäkseni", Sybert vastasi kylmästi. "Ensinnäkään ette näytä osaavan ottaa varteen ystävällisiä neuvoja. Sanoin teille tänään, että maalaisväestö on niin kiihtynyttä, että te ette ole turvassa heidän keskuudessaan, ja luulin teidän kiinnittävän hiukan huomiota minun varoitukseeni. Hienot italialaistytöt eivät juoksentele yksinään kaduilla, eivätkä he ainakaan valitse juhlailtaa tehdäkseen yksinäisiä kävelyretkiään."
"Jos nyt olette sanonut kaikki mitä haluatte, Mr. Sybert, niin teen teille erään kysymyksen. — Miksi nuo kaikki huutavat minulle 'Vehnä-Signorina'?"
Sybert oli nähtävästi omissa mietteissään, kun ei vastannut.
"Mr. Sybert, tein teille kysymyksen."