"Miksi he huutavat 'Vehnää'?" Sybertin ääni oli vieläkin terävä. "No niin, luullakseni sen vuoksi, että se on paraillaan päivän polttava kysymys täällä Italiassa, ja Copleyn nimi liittyy siihen hiukan epäedullisella tavalla. Teidän setänne on juuri ostanut suuren vehnälähetyksen, joka nyt on paraillaan matkalla Italiaan. Hänen ainoa toivonsa on lieventää kärsimyksiä — joka erä, minkä hän myy, tuottaa hänelle tappiota — mutta, kuten on tavallista epäitsekkäisiin ihmisiin nähden, hänen vaikuttimensa tulkitaan väärin. Sanomalehdet ovat siihen suuressa määrin syypäät, ja ihmiset, osoittaen tavallista kiittämättömyyttään, ovat liittoutuneet hyväntekijäänsä vastaan."
"Mr. Sybert, te ette kerro minulle totuutta."
Tähän syytökseen Sybert ei halunnut vastata; hän asetti käsivarret ristiin rinnalleen, nojautui taaksepäin vaunujen pehmeisiin pieluksiin ja tuijotti eteenpäin katse kiinnitettynä kahteen messinkinappiin Giovannin takissa. Ja Marcia, jonka kasvoihin taas oli väri palannut, istui loukkaantuneen näköisenä katsellen ohikiitäviä maisemia. Molemmat olivat ääneti, kunnes vaunut pysähtyivät huvilan pihamaalle.
"Kas niin, Miss Marcia, olemmeko jälleen ystäviä?" virkkoi Sybert.
"Ei", vastasi Marcia, "emme ole."
Hän meni suoraan omaan huoneeseensa ja alkoi sangen sekavin tuntein pukeutua päivälliselle. Hän oli vielä kiihdyksissä ja loukkaantunut kylässä saamastaan kohtelusta, hän ei saattanut käsittää syytä siihen. Häntä suututti Sybertin tapa antaa ilman muuta hänelle määräyksiä ja vaatia häntä tottelemaan. Sensijaan että olisi ollut kiitollinen Sybertin tulosta, Marciaa harmitti, että hän oli sattunut parahiksi näkemään, miten tarpeellinen hänen antamansa varoitus oli ollut. Hänen ylimielisesti lausumansa "sanoinhan teille!" oli Marciasta suorastaan raivostuttava. Koko hänen loukattu mielensä suli nyt yhteen ainoaan tunteeseen: katkeruuteen Sybertiä kohtaan. Hänen hartain halunsa oli jollakin tavoin maksaa hänelle takaisin, saattaa hänet pahoilleen — minkä vuoksi, siitä hän ei ollut oikein itsekään selvillä.
Marcia ripusti yksinkertaisen päivällispukunsa, jonka Granton oli laskenut vuoteelle, takaisin vaatesäiliöön ja valitsi sen sijaan erikoisen hienon pitkälaahuksisen puvun. Tukan hän kampasi päälaelle, kiinnitti timanttisen tähtineulan rintaansa ja kiersi kaulaan ketjut, joista riippui hohtava timantti. Hän käytti vain harvoin jalokiviä, mutta hän tiesi sen amerikkalaiseksi tavaksi ja arveli siten voivansa kiusata Sybertin kosmopoliittitunteita.
"Sangen muhkeata", virkkoi hän itsekseen tutkiessaan vaikutusta peilistä. "Voisipa melkein luulla minua rouvaksi."
Kulkiessaan alas portaita Marcia huomasi pienen valkoisen olennon yöpaitasillaan hiipivän lastenkamarin ovesta.
"Marcia serkku, mitä sinä toit minulle juhlasta?"