"Voi pikku Gerald! Toin sinulle vähän suklaata, mutta se unohtui vaunuihin. Mutta ole huoleti, kultaseni; et missään tapauksessa olisi enää tänä iltana saanut syödä sitä. Lähetän hakemaan paketin ja sinä saat sen huomenna aamulla kun heräät. Ole nyt kiltti poika ja mene nukkumaan."
Marcia jatkoi matkaansa ajatukset suklaassa. Salissa ei ollut ketään, hän kulki sen läpi ja meni erääseen pieneen sivuhuoneeseen. Hän avasi oven ja astui jo sisään, kun hän samassa huomasi, ettei huone ollutkaan tyhjä; ennenkuin hän ehti lausua anteeksipyyntönsä sattuivat hänen korviinsa setä Howardin sanat:
"Taivaan nimessä, Sybert, mitä minun on tehtävä? Tiedäthän, että käteni ovat sidotut. Willard Copley antaisi viimeisenkin italialaisen nääntyä nälkään, jos hän sen kautta ansaitsisi dollarinkin enemmän."
Marcia seisoi paikoillaan, katsellen kauhuissaan setäänsä, samalla kuin hänen sanansa syöpyivät syvälle hänen mieleensä. Mr. Copley kääntyi ympäri ja huomasi hänet. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kalpeana ja tuimannäköisenä.
"Mitä sinä tahdot, Marcia?" hän kysyi terävästi. "Miksi et naputa ennenkuin tulet sisään?"
Marcia lehahti punaiseksi. "Olen pahoillani, setä Howard; minulla oli kiire, enkä tiennyt täällä olevan ketään."
"Oh, suo anteeksi, Marcia! Puhuin ajattelemattomasti."
Hetkisen Marcia epäröi kynnyksellä, mutta katsoi sitten suoraan setäänsä.
"Kuulin, mitä sanoit. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mitä sillä tarkoitat?"
Copley katsahti neuvottomana Sybertiin, joka seisoi ikkunasyvennyksessä, kädet housuntaskuissa ja katse maahan luotuna. Hän nosti päänsä otsaansa rypistäen, kohautti hiukan olkapäitään ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.