"Luulen voivani kertoa sen sinulle — saisit kai sen kuitenkin jostain muualta kuulla. Isäsi on tänä vuonna suurella menestyksellä keinotellut vehnällä. Kuten tiedät, hän on sangen terävänäköinen liikemies; käsittäessään hyvissä ajoin, että vehnää tulisi epäedullisten olosuhteiden vuoksi niukasti, osti hän muutamien ystäviensä kanssa koko sadon. Italian on tuotettava maahan tavallista enemmän vehnää, ja se on maksettava kullassa. Kun täällä on käytettävissä melkein pelkkää paperirahaa, voit käsittää, että maa on ennen pitkää tukalassa asemassa. Amerikka on suuri maa, Marcia, kun yksi ainoa kansalainen voi saattaa kokonaisen kuningaskunnan vararikkoon."
"Setä Howard, ethän tarkoita, että minun isäni on saanut aikaan tämän nälänhädän?" huudahti Marcia säikähtyneenä.
"Siinä saattaa olla joitakin vähäisempiäkin vaikuttimia, mutta suurimmalta osalta se on hänen syynsä. Voin vakuuttaa sinulle, että Copleyn nimeä ei Italiassa suinkaan rakasteta tällä hetkellä."
"Sitäkö nuo pojat tarkoittivat huutaessaan minulle 'Grano'?"
"Niin, ei se ole mikään salaisuus. Me olemme omalla tavallamme kuuluisuuksia. Kahdella mantereella kaikuu Amerikan Vehnäkuninkaan nimi, ja me saamme oman osamme hänen maineestaan. Kun ajattelee tätä", hän lisäsi, "on sangen sopivaa, että juuri tänä keväänä olemme asettuneet asumaan Villa Vivalantiin. Me olemme 'Paha Ruhtinas' amerikkalaisessa olomuodossa. Luulenpa, että vanha herra käännähti haudassaan ja hymyili hiukan, kun minä kirjoitin vuokrasopimuksen alle."
"Mutta setä Howard, isähän ei aavista sitä. Hänellehän tuo kaikki on kuin matemaattinen probleema, jolla hän tahtoo näyttää mihin hän kykenee, hän tekee sen vain voiton hauskuuden vuoksi. Miksi et ole kirjoittanut hänelle ja kertonut miten asian laita on?"
"Kertonut hänelle!" Copley nauroi. "Sinä Marcia et ole tuntenut isääsi niin monta vuotta kuin minä. Mitä hän välittäisi italialaisista talonpojista? Niitä on jo ilmankin liikaa. Jokaisen täytyy taistella leipänsä edestä ja ne, jotka joutuvat tappiolle, saavat kuolla."
Marcia kalpeni muistaessaan satoja pikku asioita, joihin hän ei tähän asti ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota. Hän käsitti nyt, miksi ihmiset Roomassa olivat heti lopettaneet keskustelun vallitsevasta nälänhädästä, niin pian kuin hän astui huoneeseen. Hän ymmärsi täydellisesti Sybertin käytöksen häntä kohtaan — hänen pilkallisen ilmeensä, kun Marcia joskus tuhlaili rahaa minkä ennätti. Hän muisti, miten eräs työmies kerran Roomassa heitti hänelle sanomalehden — Grido del Popolon — vasten kasvoja. Hänen ei enää tarvinnut kysyä mitä se merkitsi. Joka ainoa kerjäläinenkin kadulla tiesi hänen häpeänsä, sillä aikaa kuin hän yksin ei ollut sitä aavistanutkaan.
"Miksi et ole ennen kertonut sitä minulle?" hän huudahti.
"En tahtonut turmella sinun iloasi; sinun ei ole syytä olla onneton. Jos kaikki käy hyvin, olet sinä vuoden perästä Amerikan huomattavimpia perijättäriä. Toivoisin vain, ettet sinä rikkaudestasi nauttiessasi muistaisi kaikkia niitä nääntyviä raukkoja Italiassa, joiden kustannuksella sen sait."