Copleyn ääni oli yhtä julma kuin hänen sanansa. Hän oli unohtanut tytön edessään ja luuli puhuvansa miehelle Amerikassa.
Marcia käännähti ja vaipui katkerasti nyyhkyttäen pöytää vasten kätkien kasvot käsiinsä. Sybert nosti päänsä tuiman näköisenä ja samassa Copley huomasi mitä hän oli sanonut. Hän kiiruhti tytön luo ja laski kätensä hänen olalleen.
"Taivaan tähden, Marcia, älä itke sitä! En huomannut mitä puhuin. Olen hermostunut ja kiihdyksissä ja paljosta työstä rasittunut. Ei asia ole niin huonolla kannalla kuin sanoin."
Marcialla oli kiusallinen tunne siitä, että hän käyttäytyi kuin lapsi, sensijaan että olisi esiintynyt rauhallisena ja järkevänä. Mutta näin äkillinen tunnevaihtelu oli hänet kokonaan järkyttänyt. Hänhän oli nämä viimeiset kuukaudet elänyt narrin paratiisissa! Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisparkoja, joista Sybert oli hänelle edellisenä päivänä kertonut — niitä monia tuhansia, jotka nääntyivät nälkään Napolissa — hänen oma isänsähän oli tuon kurjuuden aiheuttaja. Entä Castel Vivalantin asukkaat — oliko ihme, että ne häntä vihasivat? Sillä aikaa kuin hän suuressa armossaan suvaitsi jaella suklaata, ryösti hänen isänsä leivän heidän suustaan. Hän ajatteli setänsä sanoja, ja kun niiden merkitys täydelleen selveni hänelle, nousi hän pystyyn ja katseli tyynesti molempiin miehiin.
"Setä Howard", hän virkkoi; "minun mielestäni olet tehnyt suurta vääryyttä minulle, kun et ole ennemmin tästä kertonut. Minulla olisi ollut oikeus tietää se, ja olisin ehkä saattanut ehkäistä koko asian. Isä rakastaa liikemaailmaansa, mutta minua hän rakastaa enemmän. On totta mitä sanon, että se on hänelle vain kuin jonkinlainen suoritettavaksi annettu tehtävä. Ei hän näe sitä kärsimystä, jonka hän saa aikaan, eikä hän usko sitä olevankaan. Luonnollisesti hän tietää, että hänen voittaessaan joutuu aina joku toinen tappiolle, mutta hän arvelee, että kukin ryhtyy siihen peliin vapaasta tahdostaan, ja joka leikin alkaa, hän leikin kestäköön. Isäni on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin." Marcian mieleen muistui äkkiä muuan tapaus, hän pyörähti Sybertiin päin silmät suuttumuksesta ja ylenkatseesta säihkyen. "Ja te kutsuitte minua 'Vehnäprinsessaksi' suuren vierasjoukon edessä kerran Paul Dessartin luona. Te tiesitte, ettei se ollut minun syyni; te tiesitte, etten edes aavistanutkaan vallitsevaa hätää, ja te nauroitte, kun kerroin tarinan Vivalantin kummituksesta."
Marcian ääni petti, ja hän kääntyi poispäin temmaten pöydältä paperipalan, jolle alkoi kirjoittaa.
"Kas niin", hän virkkoi ojentaen täyteen töherretyn paperin sedälleen. "Tässä on sähkösanoma. Ole hyvä ja pidä huolta, että se lähetetään aivan heti."
Copley silmäili ääneti sen läpi, ja hänen suunsa vetäytyi tahtomattaankin hymyyn.
"No niin, Marcia, katson, että se menee perille. Kuka tietää — ehkäpä siitä loppujen lopuksi voi olla jotain hyötyä." Hän oli hetken aikaa ääneti. "Annatko anteeksi?" hän kysyi. "En olisi tahtonut puhua mitään pahaa isästäsi; mutta muista, että hän on veljeni, ja vaikka itse moitin häntä, en sallisi kenenkään sivullisen sitä tehdä. Olet oikeassa; hän ei tiedä mitä hän tekee. Sinun täytyy unohtaa minun sanani. Olen liiaksi ajatellut sitä asiaa. Joka ainoa italialainen luulee, että minulla on oma osani jutussa; ja kun kuitenkin teen parhaani hädän lieventämiseksi, on hiukan kovaa kun kaikki ne, joita autan, syyttävät minua kurjuutensa aiheuttajaksi."
"Aivan niin, setä, minä ymmärrän; en moiti sinua", Marcia vastasi väsyneellä äänellä; "mutta isä on varmasti maailman hyväsydämisin ihminen."