Hiukan itsetietoisesti selitti Marcia syyn. "Olen saanut pienen malarianpuuskan, ja Katherine täti arveli, että yöilma kenties —"
"Muistan vielä, että minullakin ennen koulupoikana oli aina maanantai-aamuisin päänsärkyä", lausui Sybert myötätuntoisesti.
Marcia istui hiljaa huoneessaan, kunnes kuuli vaunujen vierivän pihasta. Sitten hän työnsi nojatuolin idän puoleiselle parvekkeelle, josta näki kauas yli kukkuloiden, jotka hämärtyvässä iltavalaistuksessa eroittuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten. Hän nojautui taapäin tuolissa, kädet helmassa, ja katseli iltahämyyn häipyvää vanhaa luostaria. Hän ajatteli nuorta, kalpeata munkkia, jolla oli niin ihmettelevät silmät, ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, mitähän suruja luostarissa elävillä ihmisillä saattoi olla. Eivät ne ainakaan olleet hänen surujaan, hän tuumi, ajatellessaan Paul Dessartia.
Marcia nojautui äkisti kaiteen yli vetäen sieramiinsa vienoa tuulenhenkeä, joka tuli puutarhan puolelta. Liljojen ja oleanderien vienoon tuoksuun sekaantui väkevä sikarin haju. Hänen sydämensä alkoi äkkiä kiivaasti sykkiä. Voisikohan —? Hän työnsi tuolinsa taapäin ja nousi tehden kärsimättömän eleen. Pietro oli taas kohtaamassa ystäviänsä, joita hän kestitsi Mr. Copleyn tupakalla. Ilta oli kolea ja Marciaa alkoi palella. Hän palasi sisään pimeään huoneeseen naurahtaen itselleen: hänhän jäi pois kreivittären illanvietosta välttääkseen kylmää yöilmaa!
Hän kopeloi pöydältä kirjan ja lähti alakertaan aikoen kuluttaa iltansa sen ääressä salissa. Iltapäivällä oli takkaan sytytetty tuli, jotta haihtuisi kosteus, jota pienimmänkin itätuulen vallitessa uhoi kiviseinistä. Puut olivat jo palaneet, ja hiillos levitti hohdettaan huoneeseen, jota sen lisäksi valaisi vain pari pöydällä lepattavaa kynttilää — Pietron säästäväisyysvaisto piti ilmeisesti lamppujen käyttöä tarpeettomana Mr. ja Mrs. Copleyn poissa ollessa. Marcia lisäsi puita pesään pudistellen päätään italialaisille palvelijoille. He eivät ikinä saattaneet oppia lämmittämään; sukupolvien säästäväisyys oli juurruttanut heihin käsityksen, että puuaine oli liian kallisarvoista poltettavaksi.
Kun valkea jälleen loimusi, vaipui Marcia pehmeään tuoliin, istui siinä mukavasti ja tuijotti liekkeihin. Hän ei viitsinyt soittaa lamppua, jotta olisi voinut lukea. Italia oli jo tehnyt vaikutuksensa häneen, kietomalla hänet uneliaan velttouden lumoihin. Hän olisi vain tahtonut sulkea silmänsä ja kulkeutua jonnekin virran mukana.
Äkkiä Marcia havahtui kuullessaan ulko-oven ensin avautuvan ja sitten taas sulkeutuvan, jonka jälkeen kuului askeleita käytävästä. Hän kohottautui hämmästyneenä tuolistaan ja näki Laurence Sybertin ovensuussa.
"Mitä nyt — yllätinkö teidät?" hän kysyi.
"Luulin, että olitte lähtenyt kreivittären kutsuihin."
"Olinhan viinikellarissa aivan yhtä kauan kuin tekin", Sybert vastasi nauraen, ja veti tuolinsa Marcian viereen. "Miksi ei minuakin voisi vaivata malaria?"