Repiessään näin päättävällä kädellä kirjekuoren toisensa jälkeen palasiksi näkyi Copleyn kasvoilla sarja vaihtelevia ilmeitä: vuoroin vakavuutta ja leikkiä; tunteellisuutta ja ankaruutta — voimakkaan toimintatarmon tunnetta, ja sen vastavaikutuksena taas halua kohauttaa olkapäitä ja antaa kaiken mennä menojaan. Useimmille ystävilleen Copley oli arvoitus, toisinaan omalle vaimolleenkin; mutta tämä luuli omituisuuden johtuvan hänen rikkaudestaan, ja vaikka hän ei aina ymmärtänytkään miehensä toimia ja niiden vaikuttimia, hän antoi kuitenkin tämän olla rauhassa. Useimmille ihmisille tuottaa rikkaus siunausta. Copleylle se oli pikemminkin kirouksena. Hän olisi voinut saavuttaa mitä hyvänsä, mihin olisi vaadittu hänen omaa tarmoansa; mutta ensinnäkään häntä ei miellyttänyt se työ, mitä rikkaat miehet Amerikassa harrastavat, nimittäin astua kilpakentälle ja koettaa joka tavalla lisätä omaisuuttaan, eikä Copleyllä ollut siihen taipumustakaan. Tässä hän erosi vanhemmasta veljestään. Ja toisessakin suhteessa veljekset olivat erilaisia. Vaikka heidän isänsä oli ollut lainkuuliainen ja rehellinen mies, oli hänen kauttansa kilpailussa moni sortunut, ja nuoremmassa veljessä oli jo varhain vakiintunut mielipide, että sen vuoksi rikkaus ei ole oikeutettua. Hänellä oli halu — mitä veli piti hulluutena — käyttää omaa osaansa rikkaudesta niin paljon kuin mahdollista yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
Howard Copleyn ensimmäinen koe tuottaa siunausta ihmiskunnalle oli ollut yritys ratkaista neekerikysymystä; mutta neekerit olivat hidasveristä rotua ja Copley sai kärsimättömänä odottaa tuloksia työstään. Lopuksi hän jätti heidät rauhassa kehittymään ja antautui kiihkeästi ajamaan itämaiden politiikkaa. Kyllästyttyään siihenkin ja joutuessaan syrjäytetyksi eräässä vaalissa, hän etsi turhaan uutta sisältöä elämälleen. Silloin sattui Mrs. Copley ehdottamaan, että perhe muuttaisi vuodeksi Pariisiin, jotta Gerald oppisi ranskaa; lapsi oli vasta neljän vuoden vanha, mutta Mrs. Copley korosti nimenomaan sitä seikkaa, ettei kieliopintoja koskaan voinut aloittaa liian aikaiseen. Hänen miehensä suostui vastaansanomatta ja niin he astuivat laivaan lähteäkseen Pariisiin. He valitsivat kiertotien Välimeren kautta, poikkesivat Napoliin ja pysähtyivät sinne. Mr. Copleylle oli täällä tarjona viehättävä ajanviete — hän antautui omalta osaltaan auttamaan, kun tässä Yhdistyneen Italian alati levottomassa osassa yritettiin saada aikaan hyvä hallinto. Vuoden kuluttua perhe siirtyi Roomaan asettuen asumaan Palazzo Rosicorelliin aikoen jäädä sinne pysyväisesti. Copley ainakin oli täysin tyytyväinen; hänellä ei ollut mitään rotuennakkoluuloja, ja Rooma oli aivan yhtä kiitollinen työmaa uudistuksille kuin New York ja lisäksi paljon hauskempi. Vaikkakaan italialaiset eivät aina häntä ymmärtäneet, ottivat he vastaan hänen palveluksensa vilpittömän kiitollisina.
Mitä taas Mrs. Copleyin tulee, ei hän mitenkään ollut aikonut vakinaisesti asettua asumaan ulkomaille. Mutta hän tuumi mielessään, että hänen miestään täytyi jollain tavoin huvittaa, ja tuo työskentely Italian olojen järjestämiseksi oli vaarattominta, mitä tämä oli voinut keksiä. Hän itse puolestaan antautui hyvin tyytyväisenä seurustelemaan pääkaupungin jotakuinkin kirjavan ulkomaalaisen seurapiirin kanssa, muistaen vain harvoin new-yorkilaisia ystäviään ja Geraldin ranskan oppimista.
Nojautuen tuolinsa selkään Marcia huomasi setänsä silminnähtävästi hyvillään lopettavan kirjeittensä lukemisen. Mr. Copleylla oli kapeat, hermostuneen näköiset, jo hiukan ryppyiset kasvot, terävä leuka ja suu, joka helposti vetäytyi hymyyn. Mutta tänä iltana murtaessaan auki kuoren toisensa jälkeen hän rypisti otsaansa useammin kuin hymyili; ja äkkiä avatessaan erään kirjeen häneltä pääsi vihainen huudahdus.
"Lue tämä", hän lausui lyhyesti, ojentaen kirjeen Sybertille.
Tämä luki sen ilmettään muuttamatta ja kumartuen eteenpäin heitti hän sen avonaiseen takkaan.
Marcia nauroi ääneensä. "Eihän postisi näykään olevan mieluinen, setä
Howard."
"Suurin osa on nimettömiä kirjeitä eivätkä ne juuri ole kohteliaita."
"Sitähän sinä voit odottaakin, kun kiusaat nuo kerjäläisparat ihan kuoliaiksi."
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa puoleksi huvitettuina, puoleksi suuttuneina. Kysymyksessä olevalla kirjeellä ei ollut mitään tekemistä kerjäläisten kanssa, mutta Mr. Copleya ei haluttanut ruveta väittelemään sen sisällyksestä veljentyttärensä kanssa.