"Olen ollut kärsivällinen; en ole teitä kiusannut. Teidän täytyy jo olla selvillä päätöksestänne. Teillä on ollut kuukausi aikaa — se kuukausi ei ole minulle ollut erittäin hupainen. Sanokaa nyt minulle, Marcia. Älkää antako minun enää kauemmin odottaa."
"Oh Paul!" lausui Marcia katsellen häntä pelokas ilme silmissään.
"Kaikki on erehdystä."
"Erehdystä! Mitä tarkoitatte? Marcia, minä luotin teihin. Ettehän voi minua hyljätä. Sanokaa pian!"
"Antakaa minulle anteeksi, Paul", Marcia sopersi tuskissaan. "Mi — minä erehdyin. Luulin silloin luostarissa — —"
Paulista tuntui kuin Marcia olisi ollut soljumaisillaan hänen käsistään, ja hänen täytyisi taistelemalla koettaa voittaa hänet takaisin. Hän tarttui tytön käteen, kumartui intohimoisesti hänen puoleensa ja puhui niin kiihkeästi, että sanat melkein takertuivat kurkkuun.
"Niin, silloin luostarissa. Silloin välititte minusta hiukan, eikö totta, Marcia — välitittehän hiukan? Annoitte minun toivoa — sanoittehan, että ette rakastanut toista — ja te olette aina siitä asti ollut niin ystävällinen minulle. Koko tämän kuukauden olen elänyt tuon ainoan hetken muistosta. Sanokaa minulle mikä teitä vaivaa — älkää antako minkään tulla välillemme. Meillä on ollut niin ihana kevät — miksi sen täytyisi nyt loppua? Me olemme eläneet Arkadiassa, Marcia — te ja minä. Jääkäämme sinne ainiaaksi. Miksi me palaisimme takaisin — miksi emme painuisi yhä syvemmälle yhdessä? Jos silloin välititte minusta, niin teette sen nytkin, sillä minä en ole muuttunut. Sanokaa, miksi epäröitte. En tahdo pakoittaa teitä ratkaisuun, mutta tämä epävarmuus on minulle kuin helvetti."
Marcia kuunteli voimatta tuskin hengittää ja tunsi kuin huumaantuvansa hänen kiihkeistä sanoistaan. Hän istui kuin horroksissa katsellen Pauliin tuskaisin silmin, ja huulet yhteenpuristettuina. Hän ei voinut koota ajatuksiaan voidakseen vastata hänelle. Mitä hän saattaisi sanoa, hän tuskissaan kysyi itseltään. Miten hän osaisi selittää asian?
Paul oli kumartunut eteenpäin ja katseli kiihkeänä Marciaa silmiin odottaen, että hän sanoisi jotain. Samassa kuului askeleita hiekkakäytävältä. Molemmat säpsähtivät ja nostaessaan katseensa, he näkivät Laurence Sybertin savuke suupielessään astelevan käytävällä. Kun hän huomasi heidät, hän pysähtyi kuin naulattuna, ja hetkisen ajan silmäilivät nuo kolme ääneti toisiaan. Sitten Sybert äkkiä suoristautui, kumarsi jäykästi, mumisten samalla jotain anteeksipyyntöjä ja käännähti ympäri.
Marcia vuoroin punastui ja kalpeni ja riuhtaisi kätensä irti.
Paul katseli häntä hetkisen ja hänen silmiinsä tuli synkkä ilme. "Te rakastatte Laurence Sybertiä!" hän kuiskasi.