"Paul", hän virkkoi, "en voi antaa tämän loppua näin. Tiedän kyllä että olen menetellyt väärin, mutta en niinkuin te luulette. Pidin teistä niin paljon."
Paul kääntyi ja hänen nähdessään kyyneleitä Marcian silmissä, hänen vihansa heti asettui.
"Oh, minä ymmärrän. Ei minulla ole syytä puhua niin — mutta — olen niin nöyryytetty, käsitättehän. Älkää itkekö, ettehän voi sille mitään. Jos ette voi minua rakastaa, niin ette voi, ja siihen se jääköön. Kyllä minä vielä toivun, Marcia." Hän hymyili surullisesti. "En minä jää kädet ristissä ruikuttamaan, jos en voi saada sitä mitä tahdon. Olen ennenkin tullut ilman toimeen." Hän tarjosi Marcialle käsivartensa. "Emmekö lähde nyt? Pelkään, että teiltä menee tansseja hukkaan."
Marcia tarttui tahdottomana hänen käsivarteensa, ja he palasivat ääneti huvilalle. Paul vei hänet eteissaliin, kumarsi hänelle silmät maahan luotuina ja lähti takaisin ulos. Marcia tunkeutui ihmisjoukon keskitse. Hänen täytyi nauraa ja rupatella parin kolmen ryhmän kanssa, ennenkuin pääsi yläkerran portaille. Kun hän vihdoin tuli omaan huoneeseensa, hän vaipui oven lukittuaan maahan vuoteen viereen. Surut olivat yllättäneet hänet aikaisemmin, kuin hän oli osannut aavistaakaan, ja samalla kun hän tunsi omantunnonvaivoja ja syvää sääliä Paulia kohtaan, lepäsi hänen sydämellään toinen, lyijynraskas paino. Se oli Sybertin katse hänen kääntyessään pois.
Silloin naputettiin ovelle ja avainta väännettiin.
"Marcia, Marcia!" kuului Eleanor Roystonin ääni. "Oletko siellä?"
Marcia kohotti päätään ja kuunteli hiljaa.
Taas naputettiin. Hän nousi ja meni ovelle.
"Mitä haluat?" hän kysyi.
"Tahtoisin tulla sisään. Minä täällä olen — Eleanor. Avaa ovi. Miksi et tule alas?"
Marcia suoristi pukuansa, silitti tukkaansa ja avasi oven.