"Kaikki kysyvät sinua. Lähettiläs sanoi, että olit luvannut — mutta mikä sinun on?"
Marcia vetäytyi nopeasti varjoon. Eleanor astui sisään ja sulki oven jäljessään.
"Mikä nyt on, lapsi parka?" kysyi hän uudestaan. "Sinä olet itkenyt! Onko Paul —?" hän kysäsi äkkiä. Eleanorin havaintokyky oli harvinaisen kehittynyt. "Hän mahtoi olla hyvin inhoittava", hän jatkoi käsittäen Marcian vaitiolon myöntymiseksi. "Sellainen hän saattaa olla toisinaan. Mutta totta puhuen, hänellä on siihen syytäkin. Minun mielestäni sinä ansaitset sen."
Marcia vaipui murheissaan tuolille, ja Eleanor käveli ympäri huonetta tutkien sen koristuksia.
"Oh, tiesin kyllä, että hän rakasti sinua. Paul ei voi mitään peittää. Jos kellään, niin hänellä ainakin on sydän kielellä. Mutta käsitätkö mitä sanon, Marcia: sinä olet leikitellyt jotenkin ylimielisesti. Ei ole laillistakaan ehdoin tahdoin antaa miehen rakastua."
"Minä en ole leikitellyt. En tarkoittanut sitä."
"Oh, loruja! Miehet eivät rakastu, jollei heitä siihen yllytä; en ole sokea — olen tarkannut sinua. Jos tahdot kuulla mitä ajattelen, niin sanon, että olet menetellyt hyvin väärin Paulia kohtaan."
"Tiedän sen", vastasi Marcia onnettomana; "sinä et voi syyttää minua ankarammin kuin mitä itse teen. Mutta et sinäkään voi rakastaa, jos se on sinulle mahdotonta."
"En moiti sinua siitä että sinä et rakasta häntä, vaan siitä että hän rakastaa sinua. Olisit ehkä voinut välttää sen, jos olisit ollut varovaisempi. Mutta enpä tiedä olenko minä oikeutettu sinua siitä torumaan." Eleanor istahti naurahtaen tuolille, nojasi pään käteensä ja katseli Marciaa. "Minulla on eräs käsitys, Marcia — se on enemmänkin kuin käsitys; se on jonkunlainen taikausko, että kerran saamme itse maksaa kaikista teoistamme. Olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja monet miehet ovat rakastuneet minuun, kun taas minä itse olen säilynyt aivan kylmänä. Mutta kerran vielä rakastun itse syvästi — ja silloin käy niin, että joko hän ei rakasta minua tai jotain tulee välillemme, niin että emme voi saada toisiamme. Siitä tulee tragedia. Tiedän sen niin varmaan, kuin nyt tässä istun. Saan maksaa niiden yhdeksän vuoden edestä, jotka olen elänyt seuraelämässä, vieläpä korkoineen. Se saa minut uhkarohkeaksi; olen jo niin paljon velkaa, että pieni lisä ei merkitse mitään. Mutta tiedän, että minunkin murhenäytelmäni lähenee, ja mitä kauemmin se viipyy, sen surullisempi siitä tulee. Se on ehdoton totuus; sinäkin saat siitä oman osasi, Marcia."
Marcia hymyili surullisesti. Ei hän nyt olisi kaivannut tuollaisia sanoja. Hän jo itsekin ennusti sen kohtalokseen, eikä Eleanorin olisi tarvinnut pukea sitä sanoiksi.