"Mitä Pauliin tulee, et tietystikään olisi voinut toisin menetellä. Ette nyt, paremmin kuin vastakaan, sovi toisillenne. Paul tarvitsee objektiivisemman luonteen — sellaisen, joka ei ajattele liikaa, — kuten esimerkiksi, niin, vaikkapa Margaretin. Ei sinun tarvitse surra, Marcia, kyllä Paul siitä toipuu." Hän nousi naurahtaen toistamiseen ja asettui Marcian eteen. "Tehty on tehty eikä sitä voi auttaa; ei siinä itku hyödytä. Mutta ota huomioon sanani, Marcia Copley, sinä itse rakastut joskus, ja se kostaa Paulin. Sinulla on vielä edessäsi monta vuotta ja hyvää aikaa. Tule nyt; meidän on palattava alas. Vieraat lähtevät kohta. Huuhdo silmäsi, minä kiinnitän tukkasi paremmin."
Marcia meni alakertaan ja nauroi ja tanssi taas kuten ennenkin. Mutta kesken kaiken hänen täytyi pysähtyä ihmettelemään, että hän saattoi sen tehdä. Kun vieraat vihdoin alkoivat lähteä, tunsi Marcia suurta helpotusta sydämessään. Kerran, hyvästellessään muutamia vieraitaan, sattui hän näkemään, miten Sybert kumartui suutelemaan kreivittären kättä. Marcia tarkasteli salaa hänen kasvojaan, mutta ne näyttivät tutkimattomammilta ja synkemmiltä kuin milloinkaan. Niin pian kuin viimeiset vaunut olivat vierineet pois, riensi Marcia yläkertaan omaan huoneeseensa; mutta vasta kauan senjälkeen, kun aurinko oli noussut, sulki hän silmänsä. Hän mietti miettimistään Eleanor Roystonin ennustusta.
XX Luku.
Tanssiaiset olivat ohi, vieraat lähteneet ja Villa Vivalanti vaipui taas tavanmukaiseen rauhalliseen uneliaisuuteensa, unohtaen tuon äkillisen ilonpurkauksensa. Päivät muuttuivat lämpimiksi. Valkoiset muurit kylpivät auringonpaisteessa, hyönteiset surisivat puutarhan tuoksuvissa kukkalavoissa, paatsamalehto viheriöitsi, suihkulähde lorisi, ja kaikki oli niin ihanan italialaista, ja niin kovin, kovin yksinäistä! Kun keskipäivä oli kuumimmillaan, istui Marcia vanhan huvilan raunioilla tai käveli pitkin lehtokäytäviä, mieli täynnä sekavia ajatuksia. Hän ei ollut tavannut Paul Dessartia eikä liioin Laurence Sybertiä syntymäpäiväiltansa jälkeen. Hän ei saattanut mielihyvin muistella tuota hetkeä suihkulähteen luona, jolloin he kolme olivat ääneti silmäilleet toisiaan. Mutta hän ei saanut mielestään tuota hetkeä ja yhä uudelleen se kohosi hänen muistiinsa.
Sybertistä Marcia ei tietänyt mitään. Tiedustellessaan joskus ohimennen sedältään, milloin hän taas tulisi käymään talossa, sai hän vastaukseksi, että Sybertillä oli nykyään tärkeämpiä asioita mietittävinään kuin huviretket Sabine-vuoristoon. Sensijaan oli Paul Dessartista ja Roystoneista tullut sangen odottamattomia uutisia. Paulin isä oli liikarasituksesta saanut "kohtauksen", ja kaikki aikoivat nyt matkustaa kotiin. Kirjeet olivat kirjoitetut junassa matkalla Cherbourgiin; Margaretilta tuli pitkä, Eleanorilta vain muutama sana. Siitä sai Marcia paljon ajatuksen aihetta, mutta valaistusta se ei tuonut hänelle paljonkaan. Se oli näin kuuluva:
'Rakas Marcia.
Olen pahoillani, etten enää saa tavata sinua, ja (sanoakseni suoraan) yhtä pahoillani, että minun täytyi lähteä näkemättä uudelleen Mr. Sybertiä. Minusta tuntuu, että jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, ja kohtalo olisi minua suosinut, olisin voinut saada jotakin valmista tieteellisissä harrastuksissani.
Margaret tietysti kertoi sinulle, että Paul matkustaa meidän kanssamme kotiin. Toivottavasti hänen isänsä sairaus ei ole mitään vakavampaa, mutta hän halusi kuitenkin lähteä. Ei mikään pidätä enää häntä Roomassa, kuten hän itse väittää. Poika parka! sinun täytyy kirjoittaa hänelle hauska kirje. Älä vain sure liikaa hänen tähtensä; kyllä hän siitä selviää.
Jospa kertoisin sinulle jotain. Minulla on pieniä aavistuksia, että — edellyttäen, että tuuli pysyy suotuisana ja matka sujuu hauskasti — te voitte saada tärkeitä uutisia, ennenkuin saavumme meren yli. Et kuitenkaan ansaitse, että kertoisin niistä enemmän, ja senvuoksi vaikenen. Olenko nyt parahiksi herättänyt uteliaisuutesi? Jos olen, niin, c'est tout.
Toivon, että tapaamme ensi syksynä Pittsburgissa. Se on kuitenkin, Marcia kultaseni, pikemminkin vain kohteliaisuus, jossa ei ole paljon totta. Toivon paremminkin, että näkisin sinut Pariisissa, Roomassa tai Venetsiassa. Luulen, etten voi enää milloinkaan vapautua vaelteluhalustani. Onhan maailma aivan liian laaja, jotta viitsisi vakituisesti jäädä asumaan yhteen kohtaan — esimerkiksi sellaiseen kuin Pittsburg; eikö totta? Voisiko olla onnellinen, kun ajattelee kaikkea mitä maailmalla tapahtuu saamatta itse olla mukana.