"Minä pelkään, että hän ei suostuisi siihen", nauroi Marcia. "Hän hankkisi tänne sähkölennättimen kaapeleineen voidakseen seurata rahamarkkinoita, samalla kun ihailisi näköalaa pengermältä."
Mr. Copleyn huulet värähtivät hiukan, kun hän kuvitteli tytön sanoja mielessään.
"Meillä on kai kaikilla omat keppihevosemme; muutenhan maailma olisikin sangen ikävä."
Marcia katseli setäänsä; hän näytti epäröivän.
"Setä Howard, oletteko te isän kanssa — tuota noin — ymmärrätkö mitä tarkoitan? — oletteko te oikein hyvät ystävät?"
Mr. Copley rypisteli hetken kulmiaan vastaamatta kysymykseen. "Katsos Marcia, hän on hyvän joukon minua vanhempi, emmekä muuten ole juuri hengenheimolaisia." Hän suoristautui ja naurahti. "No niin, ei ole syytä peitellä epämieluista totuutta. Se näyttää kuitenkin pyrkivän loppujen lopuksi esiin. Totta puhuen, isälläsi ja minulla ei ole ollut mitään tekemistä toistemme kanssa viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Hän ensin osoitti elonmerkkejä itsestään kirjoittaessaan minulle sinusta viime syksynä — et kai itse tiennyt, että tulit kuin öljypuunoksaa tuoden?"
"En tiennyt; isä ei puhunut minulle siitä mitään, mutta — minä arvasin kuitenkin hiukan. Olen niin pahoillani siitä, setä Howard. Uskon varmasti, että se johtuu vain siitä, että te ette ymmärrä toisianne."
"Pelkään, ettemme ole koskaan ymmärtäneet emmekä siihen vastaisuudessakaan kykene, mutta voimmehan yrittää vielä kerran."
"On niin vaikea rakastaa ihmisiä, joita ei ymmärrä, kun taas päinvastaisessa tapauksessa se on hyvin helppoa", virkkoi Marcia.
"Monet asiat käyvät helpoiksi, jos ymmärtämys vallitsee", myönsi setä.