"Oi ei, signorina, sitä en usko; olen itse nähnyt toista. Amerikassa mies täyttää kaikki vaimonsa toiveet. Se on varmaan ihana maa. Teillä on paljon kauniita tapoja. Niin, antaisin teille hyvän neuvon: olkaa viisas ja menkää naimisiin amerikkalaisen kanssa. He eivät pidä vuorenhuipuista. Mutta kenties tahtoisitte käydä katsomassa minun vuoristolinnaani?" hän kysäisi. "Näköala — ah tuo ihana näköala! Se ei ole hullumpi."
"Pelkään, ettei siitä tule mitään. Matkustamme itse Tyroliin huomisesta viikon perästä."
"Niinkö pian! Kaikki lähtevät. Ensi viikolla tulee varmaan Roomassa maailman loppu."
Marcia huomasi muuttuvansa odottamattoman sydämelliseksi vierasta kohtaan. Tuntuipa kreivitär äkkiä hänestä oikein rakkaalta. Hän jätti hänelle hellät hyvästit ja seisoi parvekkeen kaiteen luona huiskuttaen nenäliinaansa, kunnes vaunut vierivät näkymättömiin.
"Tapahtuuko vieläkin ihmeitä?" virkkoi Marcia tädilleen. "Luulen — luulen tosiaan, että pidän kreivittärestä!"
XXI Luku.
Seuraavana päivänä. — Tyrolin matka oli suunniteltu tapahtuvaksi juuri viikon kuluttua — Marcia matkusti setänsä seurassa Roomaan toimittamaan muutamia tärkeitä asioita, joita ei voitu uskoa miehisen hajamielisyyden varaan. He aikoivat palata takaisin aikaisessa iltajunassa, mutta Mr. Copley ei valmistunutkaan siihen. Marcian hämmästykseksi hän vei hänet sen vuoksi juomaan teetä lähetystöön. Sykkivin sydämin nousi Marcia portaita. Olisikohan Laurence Sybert siellä? He eivät olleet vilaukseltakaan nähneet toisiaan syntymäpäivätanssiaisten jälkeen, ja Marciasta tuntui vastenmieliseltä tavata Sybert suuressa ihmisjoukossa, jossa hänellä ei olisi minkäänlaista tilaisuutta selittää tuota hirveätä hetkeä suihkulähteellä.
Sisään tullessaan hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että Sybert ei ollut huoneessa. Sen nähdessään hän tunsi puoleksi mielihyvää, puoleksi pettymystä mielessään. Huoneessa vallitsi kiihkeä puheensorina, keskusteltiin mellakoista ja kaikenlaisista huhuista, joita oli runsaasti liikkeellä. Marcia siirtyi ryhmän luota toiseen, ja huomasi lopulta istuvansa ikkunasyvennyksessä erään naisen vieressä, joka hänestä näytti tutulta, mutta jonka nimeä hän ei sillä hetkellä saattanut muistaa.
"Ehkä ette enää muista minua, Miss Copley?" nainen virkkoi hymyillen.
Marcia näytti hämmästyvän. "Olen koettanut palauttaa nimenne mieleeni", hän vastasi. "Muistan nähneeni teidät ennen."