"Kertoiko Howard setä, että olemme päättäneet ottaa Gervasion mukaamme? Setä olisi tahtonut hankkia hänelle kodin Roomassa; minä halusin hänet meidän mukaamme; täti Katherine ei vielä ollut päättänyt kantaansa, mutta Gerald alkoi itkeä, kun mainittiin, että hänen täytyisi erota toveristaan ja kuten tavallista, pojan kyyneleet ratkaisivat asian."
"Gervasiolle oli suureksi onneksi tuo selkäsauna sinä iltana, jolloin me ajoimme siitä ohi", Sybert virkkoi ojentaessaan kätensä. "Niin, Miss Marcia, koska matkustatte ensi viikolla, emme luultavasti enää tapaa. Toivon teille hauskaa kesää."
Marcia pudisti hymyillen hänen kättään, mutta tunsi samalla sydämensä vaipuvan synkkään syvyyteen.
Sybert saattoi heidät vaunuihin jutellen viimeksi Mr. Copleyn kanssa.
"Kyllä teidän olisi parasta muuttaa mielenne ja tulla huvilalle lauantai-iltana Melvillein kanssa", huusi Copley vaunujen lähtiessä.
"Olen pahoillani, mutta pelkään, ettei yleinen kiihtymys salli minun ottaa itselleni loma-aikaa nykyään", näin sanoen hän kumarsi hymyillen Marcialle hyvästiksi.
XXII Luku.
Seuraavina päivinä vallitsi tuskallinen kiihtymys yli koko Italian. Toskanalaiset oljenpunojat marssivat Firenzeen huutaen, "Pane o lavore!" — Leipää tai työtä! — ja pohjoisessa oli leivän sijasta tunnussanana vallankumous. Arat matkailijat, jotka eivät halunneet joutua samanlaisen vallankumouksen jalkoihin kuin v. 1849 oli ollut, kiiruhtivat rajan yli Sveitsiin tai Ranskaan; Rivieralta tulvi maahan uhkarohkeita herrasmiehiä, jotka toivoivat seikkailuja, samalla kuin halusivat hiukan hyötyä yleisestä sekamelskasta. Havahtuneena tavallisesta lamaannustilastaan ryhtyi ministeristö pontevasti tukahuttamaan kaikenlaisia salajuonia, kuviteltuja samoin kuin sellaisia, joihin oli todella syytä. Vastapuolueen sanomalehdet otettiin takavarikkoon ja toimittajat vangittiin; sähkösanomat ja kirjeet tarkastettiin, julkisia kokouksia ei sallittu ja ihmisiä oli vangittu syystä, että he olivat laulaneet kadulla Työväen marssia. Salapoliisit työskentelivät yöt ja päivät. Vakoojia, tyhjäntoimittajiksi pukeutuneina, oli kaikkialla, minne vain ihmisiä kokoontui, joka teatterissa, joka kahvilassa; kukaan ei voinut lausua suoria sanoja naapurilleen, tarvitsematta pelätä, että tämä oli pääministerin kätyreitä.
Milanossa oli kapinalliset ruoskittu mielipuoliksi, senjälkeen kuin he olivat saaneet tuntea hiukan veren esimakua ja kolmen päivän ajan näytti Yhdistyneen Italian tulevaisuus sangen synkältä. Kaduille muodostettiin barrikaadeja rattaista ja raitiovaunuista. Katoilta ja ikkunoista sateli kiviä ja tiilejä, ja kun sotilaat komennettiin ampumaan roskaväkeä, tottelivat he nyrpeinä. Mielessään monikin heistä kannatti kapinallisia. Sosialistit toimivat pontevasti ja tekivät ankaraa työtä pitäen tunnussananaan "Tyytymättömyys levitköön!" Papit ja yliopistojen oppilaat kulkivat kiihoittamassa talonpoikia pelloillaan ja yllyttämässä heitä kapinaan. Kaikki tyytymättömät kansanluokat olivat sillä hetkellä yhdistyneet saman toivon elähyttäminä: kukistaa vallassa oleva hallitus; mikä sen sijalle tulisi, se ratkaistaisiin myöhemmin. Kun Savoijin suku olisi karkoitettu, saisivat nuo toiset — tasavaltalaiset, papit, sosialistit ja katujen nälkäinen roskaväki — keskenään tapellen päättää siitä. Ja kun jokainen puolue piti itseään vahvimpana, toisi tuo taistelu mukanaan Italian häviön.
* * * * *