Sillä aikaa kuin koko muu kuningaskunta oli sekasorron vallassa, torkkui Villa Vivalanti kaikessa rauhassa kukkuloittensa keskellä kuullen maailman melun vain etäisenä kaikuna. Marcia istui ristissä käsin päivät päästään pakoitettuna toimettomuuteen. Hän astui tuskin milloinkaan huvila-alueen ulkopuolelle; hän tahtoi noudattaa Sybertin varoitusta kirjaimellisemmin kuin se oli tarkoitettukaan. Kylään hänellä ei ollut rohkeutta mennä; näytti siltä, kuin jokainen talonpoikakin olisi tuntenut vehnäjutun ja seuraisi häntä syyttävin katsein. Olipa Marcia havaitsevinaan, että huvilan palvelijatkin täyttivät velvollisuutensa sangen pintapuolisesti, osoittaen sillä omasta puolestaan epäluottamusta isäntäväkeään kohtaan. Viimeinen viikko läheni hiljalleen loppuaan. Vain neljä päivää viivyttäisiin enää huvilalla, ja Marcia odotteli kärsimättömänä lähtöä. Hän toivoi pääsevänsä kauas vuoristoon tai mihin hyvänsä pois Italiasta, jonnekin, missä hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi kuulla sanaa 'vehnä'.
Lauantaipäivä, jolloin Melvillein oli aikomus saapua huvilalle, valkeni hiostuttavan kuumana. Se oli esimakuna siitä, minkälaista Roomassa saattoi olla keskikesällä. Ei lehtikään värähtänyt; kukkuloilla ei ollut sumun häivettäkään ja aurinko heloitti hehkuvana yli kesäloistossaan upeilevan seudun. Huvilan muurit kylpivät kuumuudessa; mutta niiden sisäpuolella vallitsi kokonaan toinen ilmanala. Ikkunoiden eteen oli laskettu viheriät, venetsialaiset sälekaihtimet, matot oli työnnetty syrjään ja lattiat huuhdeltu vedellä. Iltapäivän aurinko sai rauhassa panna parhaansa ulkona, avarat, ilmavat huoneet olivat pimeät, viileät ja — aivan hiljaiset. Puolta tuntia aikaisemmin olivat seinät kajahdelleet Geraldin epätoivoisista huudoista, "Minä en tahdo mennä nukkumaan! Minä en tahdo mennä nukkumaan!" Gerald oli näet täysiverinen Copley, eikä pannut suurta arvoa päivällislevolle. Mutta hän sattuikin nukahtamaan kesken vastustelujensa, ja kaikkialla oli nyt hiljaista, kun Marcia tuli huoneestaan puutarhahattu kädessään.
Hän pysähtyi hetkiseksi Geraldin ovelle. Pikku mies makasi vuoteessaan kasvot tyynyihin kätkettynä, kädet ja jalat harallaan. Marcia katseli hymyillen hänen pieniä puristettuja nyrkkejään ja takkuisia keltaisia kiharoita, sitten hän taas jatkoi matkaansa astellen varpaisillaan alakertaan. Gervasio ja Marcellus nukkuivat sylitysten suuren mattokasan päällä nauttien levostaan rauhallisen ja onnellisen näköisinä. Marcia katseli heitäkin hetken herttaisesti hymyillen. Lähinnä Geraldia oli Gervasio hänelle rakkain olento maailmassa, ja Marcellus oli hänen mielestään parhain ja herttaisin koira, mitä ajatella voi.
Marcia nosti sälekaihtimen ja astui ulkohalliin. Kuuma ilma lehahti vastaan ja sai hänet epäröiden pysähtymään. Ei ollut juuri otollinen iltapäiväkävelyilma, mutta paatsamalehto näytti viileältä ja houkuttelevalta ja Marcia astui urheasti pengermän poikki ja katosi lehtokäytävän varjoisiin suojiin. Auringonpaahteinen maailma tuon pienen viheriän valtakunnan ulkopuolella hehkui kuumana ja väriloistossaan. Ei kuulunut ääntäkään paitsi suihkulähteen yksitoikkoinen lorina ja hyönteisten surina puutarhan kukkalavoissa. Marcia pysähtyi suihkulähteelle, istuutui sen reunalle ja kastoi kätensä veteen.
Pudistellen pisaroita sormistaan, hän nousi ja seisoi hetken katsellen vihreätä lehtokujaa, joka päättyi pengermän aurinkoiseen seinämään. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään, millaiselta se oli näyttänyt hänen syntymäpäiväiltanaan, kun pienet värilliset valot loistivat puiden oksilta. Hän näki mielessään Sybertin kasvot, kun he olivat seisoneet rinnakkain. Hänestä tuntui, että tuo hetki saattaisi vielä palata, jos hän vain jaksaisi kyllin voimakkaasti sitä ajatella. Mutta sitten hän muisti tuon toisen hetken ja Sybertin ilmeen hänen kääntyessään. Mitähän hän lienee ajatellut? Marcia kyseli sitä itseltään ainakin jo sadannen kerran; hän käänsi selkänsä suihkulähteelle ja kiiruhti eteenpäin pitkin laakerikujaa, ikäänkuin karistaakseen mielestään tuon hetken muiston.
Vehnäpelto oli tänään kirjavanaan loistavakukkaisia unikoita. Punaiset ja keltaiset olivat niin räikeitä, ettei ainoakaan taiteilija olisi rohjennut maalata niitä luonnonmukaisiksi. Marcia pysähtyi nauttimaan niiden näkemisestä. Hänen katseensa siirtyi tuolta värikkäältä etualalta melkein yhtä loistaviin öljypuu- ja viinitarhoihin ja pysähtyi lopuksi vuorenhuipulle, jossa Castel Vivalantin kellertävät tiilikatot leikkautuivat kirkkaan sinistä taivasta vasten epämääräisenä rykelmänä. Väreissä ei ollut mitään eri vivahduksia. Ne olivat niin koskemattoman alkuperäisiä kuin jossakin vanhassa käsikirjoituksessa, tai kuin ne vedot, jotka pieni lapsi maalilaatikostaan töhertää paperille. Italia oli kaikessa niin omapäinen. Ei mikään satunnainen vaihtelu saanut tulla turmelemaan sitä vaikutusta, jota se kulloinkin pyrki aikaansaamaan. Marcia muisti tuon äkillisen vuoristomyrskyn, miten raivoisan kiihkeä ja ankara se oli ollut; hän muisti keväisiä kuutamoöitä, jolloin koko tunnelma oli läpeensä lyyrillinen — hän muisti tornien ja raunioiden pehmeät ääriviivat, satakielen laulun ja akaasian ja magnolian kukkasten väkevän tuoksun. Italia on impressionisti ja kasvattaa siihen lapsensakin. Sen maisemissa ei ole mitään himmeitä värejä ja samanlainen on italialaisen luonnekin. Siinä ilmenee tosin monia vaihtelevia mielialoja, mutta itsekukin niistä on aina keskitetty. Tälläkin hetkellä kenties saattoi myrsky raivota, mutta ennen pitkää tulisi taas kuutamon aika, olisi laulua ja rakastelua, ja kaikki pilvet unhottuisivat.
Marcia tuli kävellessään vanhan linnan raunioille ja istuutui rappeutuneiden holvikaarien keskelle. Hän oli tällä hetkellä kokonaan toisessa mielentilassa kuin sinä päivänä aikaisin keväällä, jolloin Paul Dessart oli hänet tavannut tuossa samassa paikassa. Hän palautti mieleensä pienen maisemaluonnoksen, jonka Paul silloin maalasi, ja muisti omat sanansa ottaessaan sen häneltä vastaan: "Pidän sen muistona teistä ja huvilasta, kun lähden taas kotiin Amerikkaan." Hän oli lausunut nuo sanat ilman syvempää tarkoitusta, mutta nyt ne kaikuivat hänelle kuin ennustuksena. Silloin oli kaikki levännyt houkuttelevana hänen edessään; nyt tuntui kuin tuo kaikki olisi jo elettynä takanapäin. Muutaman kuukauden kuluttua hän olisi jälleen Amerikassa, omistamatta mahdollisesti Italiassa olostaan muuta muistoa kuin tuon maisemapiirroksen — ja kuitenkin oli tämä aika merkinnyt hänelle niin paljon; nyt, kun kaikki näytti olevan ohi, hän todella käsitti miten paljon. Hän tiesi kehittyneensä ja tunteneensa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään; ja hänestä oli sanomattoman surullista nyt luopua kaikesta.
Marcia astui saman pienen luolalaitteen keskelle, jonka Paul oli luonnokseensa kuvannut ja pysähtyi miettiväisenä tarkastelemaan sen rappeutuneita, sammalpeitteisiä kivipilareita. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuosia siitä aamupäivästä, jolloin Paul sen maalasi; todellisuudessa siitä oli tuskin kahta kuukautta. Marcia muisti, miltä Paul oli näyttänyt tuona päivänä — hän oli niin innoissaan, niin nuorekas ja miellyttävä — ja nyt saattoi Marcia aivan rauhallisesti ajatella tuota kaikkea. Monet asiat olivat senjälkeen muuttuneet, ja Marcia oli muuttunut niiden mukana. Jospa vain Eleanorin aavistus kävisi toteen ja Paul alkaisi välittää Margaretista! Siitä toivosta hän piti kiinni. Eleanorin taikauskoiset ennustukset eivät huolestuttaneet häntä enää; Paulin vuoksi hänen ei tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.
Marcia astui sivulle ja samassa sattui hänen silmiinsä muuan esine. Hän kumartui lähemmin katsomaan, mutta vetäytyi samassa takaisin pelästyksestä huudahtaen. Aivan hänen jalkojensa juuressa makasi maassa mies uneen vaipuneena, melkein kokonaan korkean ruohoston peitossa, jota kasvoi luolan sisäänkäytävällä. Vaistomaisesti hänen mieleensä välähti Gervasion isäpuoli, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että nukkuja ei ollut hän. Gervasion isäpuoli oli vanha, harmaapartainen mies, kun taas tämä oli silminnähtävästi nuori, huolimatta sitä että hattu oli vedetty kasvoille. Marcia naurahti omalle pelästykselleen; mies oli varmaan joku talonpoika, joka palatessaan pellolta oli jäänyt varjoisaan paikkaan levähtämään.
Hän kumartui taas katsomaan ja samassa hetkessä hän tunsi sydämensä ikäänkuin seisahtuvan. Miehen paita oli avautunut kaulasta ja sen kautta näkyi tummanpunainen krusifiksi, joka oli tatuoitu hänen rintaansa. Silmänräpäyksen Marcia seisoi kuin kivettyneenä, kykenemättä liikuttamaan jäsentäkään; seuraavassa hetkessä hän lähti juoksemaan minkä jaloistaan pääsi yli kirjavakukkaisen vehnäpellon, huvilan suojiin, luoden pelokkaan katseen taakseen sypressien varjoon.