Molemmat kotona olleet tekivät kysymyksiä, joihin ei kukaan ehtinyt vastata, kaikki olivat äänessä — kaikki paitsi Sybert. Marcia huomasi, että hän oli harvinaisen vaitelias, ja hän hämmästyi nähdessään hurjan ilmeen hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsahtanut Marciaan päin, paitsi ohimennen häntä tervehtiessään.
"No, no", Copley keskeytti äänekkään lörpöttelyn, "tämä on tosiaan kauhea juttu. Näkisittepä miten Rooma on kiihdyksissä! Kaupunki on kokonaan vailla järjestystä; mutta kerromme teille myöhemmin yksityiskohdat. Nyt menemme ensin sisään ja juomme jotain raitista — olemme puolikuolleita. Onko täällä ollut kuuma? Roomassa on saanut tuntea helvetin esimakua."
"Ja tämä nuori mies", Melville lisäsi laskien hymyillen kätensä Sybertin olalle, "on juuri tullut näkemästä kapinaa Milanosta. Neljään vuorokauteen hän ei ole juuri nimeksikään nukkunut, ja eikös hän vain tänäänkin istunut pöytänsä ääressä, korvia myöten syventyneenä työhönsä, välittämättä siitä, oliko pyhä vai arki ja luomatta silmäystäkään lämpömittariin. Miehenne ja minä saimme väki voimin raastetuksi hänet tänne."
"Mr. Sybert raukka! te näytätte rasittuneelta. Ettekö ole nukkunut neljään vuorokauteen? Te olette kai puolikuollut väsymyksestä! Heti päivällisen jälkeen on teidän mentävä vuoteeseen, ja saatte olla aivan häiritsemättä maanantaiaamuun asti."
"Olen nukkunut aivan kylliksi kuluneen vuorokauden ajalla, Mrs. Copley, enkä tällä hetkellä todellakaan ensinkään kaipaa lepoa", vastusteli Sybert nauraen, mutta kuitenkin hiukan harmissaan. Sybertin luonteenomaisia piirteitä oli, että hän ei milloinkaan halunnut olla huomion esineenä, ja se saattoi mahdollisesti olla syynä siihen, että hän todellisuudessa sangen usein joutui siihen asemaan. Tuo vaiteliaisuus, kun oli kysymyksessä hän itse tai hänen tunteensa, vaikutti sivullisesta arvoitukselliselta. Se oli aina herättänyt Marciassa uteliaisuutta, ja oli osaltaan ollut syynä siihen, että hän niin itsepintaisesti halusi ottaa selville, mikä Sybert itse asiassa oli miehiään.
Pian oli seura kokoontunut päivälliselle, naiset viileissä, kevyissä kesäpuvuissa ja miehet valkoisissa palttinatakeissa. Mentiin ruokasaliin, eikä Marcia saanut hetkeksikään tilaisuutta tavata setäänsä kahdenkesken. Aterian aikana ei vallinnut erittäin hilpeä mieliala. Liemiruoan aikana keskusteltiin murhayrityksistä, kalaa tarjoiltaessa leipämellakoista ja senjälkeen otaksuttavista ryöstöistä ja salajuonista; koko aterian ajan palveli Pietro orjamaisen synkän näköisenä, joka sekin oli omiaan painostamaan tunnelmaa. Turhaan Mrs. Copley koetti kääntää keskustelua iloisemmalle tolalle. Miehet olivat liian kiihtyneitä voidakseen puhua mistään muusta ja päivän uhkaava surunäytelmä käytiin läpi koko laajuudessaan.
Salamurhaaja oli hyökännyt esiin ihmisjoukosta, joka täytti kadun ja hypännyt kuninkaallisiin vaunuihin, ennenkuin kukaan läsnäolijoista ehti käsittää mitä oli tapahtumassa. Vanha, valkohapsinen adjutantti, joka istui Hänen Majesteettinsa vieressä, käsitti ensimmäisenä tilanteen. Hän hypähti seisomaan vaunuissa ja iski rajusti miestä suoraan kasvoihin, juuri kun hän kohotti kätensä. Jollei adjutantti olisi toiminut niin nopeaan, olisi mies ehtinyt työntää tikarinsa suoraan kuninkaan sydämeen.
Mrs. Copley ja Mrs. Melville värisivät kauhusta, ja Marcia nojautui eteenpäin silmät selällään.
"Tuo tapahtui Pinciolla, voitteko käsittää sitä!" Melville työnsi innoissaan pöytää niin, että lasit helisivät. "Miehellä ei ollut mitään tilaisuutta päästä pakoon eikä liioin suurta mahdollisuutta täyttää aikomustansa. Hän tiesi joutuvansa kiinni. Huutaen 'Viva liberta!' hän antautui sotilaitten käsiin — olen aivan ymmällä mitä nuo ihmiset loppujen lopuksi ovat miehiään. 'Viva liberta! sitä he huusivat, kun Savoijin suku korotettiin valtaistuimelle, ja nyt he huutavat samaa, tahtoessaan kukistaa sen."
"Luulen, että vallankumouksen siemeniä on kylvetty sangen tiheään täällä Italiassa", virkkoi Copley.