"Niin tietysti", myönsi Sybert huolettomasti. "Umberto on gentlemani.
En tahtoisi nähdä häntä lävistettynä."
"Mutta minä en voi käsittää tuon miehen ajatuksen juoksua", intti Melville. "Vihatkoon hän kuninkaita miten paljon hyvänsä, hänen täytyy tietää, ettei hän milloinkaan salamurhan kautta voi maata pelastaa; niinpian kuin yksi kuningas on raivattu tieltä, on toinen heti valmiina astumaan hänen paikalleen. Miehellä ei ollut mitään mahdollisuutta hyötyä Umberton kuolemasta, ja hänen täytyi tietää, että hän itse joka tapauksessa joutuisi kiinni — tunnustan, että en tajua hänen vaikuttimiansa. Ainoa, mikä mielestäni voisi selittää asian on olettamus, että mies on vähämielinen, mutta poliisi näyttää pitävän häntä täysin järkevänä."
Sybert nojautui taaksepäin tuolissaan katsellen kukkasia pöydällä ja miettiväisenä rypistäen otsaansa.
"Ei", virkkoi hän hitaasti, "mies ei ollut vähäjärkinen. Ymmärrän hänen vaikuttimensa, vaikka en tiedä osaanko niitä selittää. Hänen menettelynsä oli kenties onnistumatonta isänmaallisuutta — eikä läpeensä sitäkään. Kuulin hänen selittävän ajatuksensa ja käsitin silloin, että sama kanta on epäilemättä useimpien murhahankkeiden pohjana. Muistan hänen puhuneen jotakuinkin tähän tapaan: 'Mikä on kuningas? Hän on vain ihminen. Miksi hän eroaa niin suuresti minusta? Enkö minäkin ole ihminen? Olen, ja ennenkuin kuolen, on kuninkaan tiedettävä se'."
Sybert nosti katseensa ja katseli ympärilleen. Copley nyökkäsi, ja Melville rypisteli miettiväisenä otsaansa. Molemmat vanhemmat naiset kuuntelivat kohteliaan tarkkaavaisesti, ja Marcia istui etukumarassa, katse tähdättynä suoraan Sybertin kasvoihin. Samassa käänsi Sybert silmänsä jälleen pöydällä oleviin kukkasiin.
"Siinäpä sitä ollaan. Miksi hän tahtoi murhata kuninkaan? Oman yhdenvertaisuutensa osoitteeksi. Yksinkertaisesti saavuttaakseen itseluottamusta. Koko elämänsä ajan häntä oli sorrettu ja poljettu. Hän tunsi itsessään kehittämättömiä kykyjä, ja voimia, joita hän ei voinut käyttää. Hän taisteli raivoisasti painoa vastaan, joka oli musertaa hänet. Tuo paino oli yhteiskunta, mutta sen ulkonaisena symboolina oli kuningas. Kuninkaalla oli vain yksi elämä menetettävänään, ja tuo halveksittu, tuntematon, napolilainen talonpoika, hänen arvottomin alamaisensa, saattoi sen häneltä riistää. Se oli ainoa keino, millä mies saattoi astua julkisuuteen, osoittaa yksilöllisyytensä ja jättää jotain pysyväistä jälkeä. Eikä hän toiminut yksistään itsensä vuoksi, se tapahtui myöskin kansan puolesta; niiden lukemattomien tuhansien tulkkina, jotka kamppailevat hankkiakseen itselleen edes pienen sanan vallan maailmassa, mutta joita sitoo pelko, tietämättömyys ja velttous."
Sybert pysähtyi ja katsoi Melvilleen silmissään ikäänkuin taisteluhaaste.
"Jos tuo mies olisi saanut kehittää kykyjään, tehdä työtä, johon hänellä oli harrastusta, jossa hän saattoi esiintuoda oman yksilöllisyytensä, jos hän olisi päässyt hiukan vaurastumaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut huolehtia perheensä elatuksesta, silloin ei toden totta kuninkaan henki tänä päivänä olisi ollut vaarassa. Ja niin kauan kuin tässä Italian kuningaskunnassa on yksikin mies, joka rehellisistä ponnistuksista huolimatta ei kykene ansaitsemaan tarpeeksi, voidakseen elättää perheensä, niin kauan on kuninkaan elämä alati vaarassa."
"Ja sellaisia miehiä on tuhansittain", puuttui Copley puheeseen.
Melville naurahti. "Taivaan nimessä, tuo on totta!" hän myönsi. "Amerikan konsulina ei kylläkään niitä suurta kunniaa, mutta enpä mielelläni vaihtaisi asemaani Umberton kanssa."