Vastaukseksi Pietro laukaisi rihlapyssyn, ja joku yläkerran ikkuna särkyi helisten.
Sybert sulki oven ja veti rautasalvan sen eteen. Hiukan naurahtaen hän silmäili kiihtynyttä ryhmää käytävässä. "Jos tuo on osoitus Pietron tarkka-ampujataidosta, ei meillä ole paljon pelättävää hänen puoleltaan."
Hänen katseensa kulki nopeasti toisesta toiseen. Salissa Marcia läjähytti kiinni ikkunaluukkuja. Mrs. Melville ja Mrs. Copley seisoivat molemmat kalpeina ovella, kykenemättä pelon vuoksi liikahtamaankaan. Copley oli keskellä käytävää, hänen oikea kätensä riippui hervottomana, ja siitä tippui verta lattialle; hän pyysi kovalla äänellä pistooliansa. Melville oli noussut tuolille ja kiskoi kiireissään seinältä vanhoja, neljännentoista vuosisadan aikuisia aseita.
"Pietro on vienyt sinun pistoolisi", virkkoi Sybert. "Mutta minulla on viisi luotia omassani, ja kuudennen miehen varalle meillä on nuo lyijysauvat. Minun olisi pitänyt ampua tuo tatuoitu mies äsken, kun siihen olisi ollut niin hyvä tilaisuus — hän näyttää olevan joukon johtaja — mutta saan sen kyllä vastakin tehtyä."
Samassa sateli iskuja ovelle, ja se sai Sybertin uudelleen nauramaan. "Tuo ovi on yhtä vahva kuin talon seinät. Ne saavat hakata sitä vaikka koko yön pääsemättä sisään."
Hyökkääjät tulivat ilmeisesti samaan tulokseen, sillä iskut vaikenivat pian, ja miehet tuntuivat neuvottelevan. Hetken perästä kuului salista lasin helinää, Sybert juoksi sinne, käskien Melvillen vartioida käytävän ikkunoita. Luukut kestivät ensimmäisen sysäyksen, miehet ulkona hengähtivät hetkisen ja työnsivät sitten uusin voimin. He käyttivät nähtävästi apunaan pyssynperää muurinsärkijänä, eikä siinä vahvinkaan sarana voinut kauan pitää puoliaan. Särähtäen murtui luukun toinen puoli, ja lennähti sisään riippuen kiinni vain toisesta saranastaan.
"Sammuttakaa valot", huusi Sybert Marcialle, joka seisoi hänen takanaan, ja samassa hän ampui laukauksen aukosta. Kiroten ja muristen vetäytyivät hyökkääjät hiukan taaksepäin, mutta seuraavassa hetkessä he kohottivat huudon, "Avanti! Avanti!" ja hyökkäsivät sisään, camorristi etunenässä, varastettu pistooli kädessään. Sybert tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Mies vaipui hitaasti polvilleen ja kaatui suulleen maahan. Toverit laahasivat hänet pois.
Marcia seisoi pimeässä, aivan lähellä. Hän sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Ensimmäisen kerran eläissään hän näki ihmisen kuolevan, ja tuo näky pöyristytti häntä. Miehet vetäytyivät edemmäksi ikkunan luota, ja sisällä olijat kuulivat heidän neuvottelevan keskenään matalalla, äkäisellä kurkkuäänellä. Samassa helähti hallissa ikkuna, joka oli pengermälle päin, ja taas käytettiin rihlapyssyn perää muurinsärkijänä.
"Ah!" virkkoi Sybert hillitysti ja työnsi revolverin Marcian käteen. "Viekää nopeasti tämä Melvillelle ja tuokaa minulle joku noista terävistä piikeistä. Meidän täytyy uskotella heille, että täällä on täydellinen asevarasto."
Sanaakaan sanomatta Marcia totteli, ja seuraavassa hetkessä kajahteli halli huudoista ja laukauksista. Hän ehti tuskin ojentaa Sybertille kömpelön aseen, kun eräs miehistä ilmestyi salin ikkuna-aukkoon. He olivat ilmeisesti päättäneet jakaa voimansa ja ahdistaa molemmilta haaroilta yht'aikaa. Siinä silmänräpäyksessä sekä Sybert että Marcia tunsivat miehen. Siinä oli Tarquinio, Domenicon, Castel Vivalantin leipurin poika.