Marcia katsoi maahan, jossa Tarquinio makasi. Sybert oli jälleen avannut lasiovet, ja kuunvalo tulvi huoneeseen. Nuoren italialaisen pää oli kääritty karkeaan pyyhkeeseen; se ympäröi hänen kalpeita kasvojaan, joissa kuvastui hänen rotunsa koko synkkä, traagillinen kauneus.
"Mies parka!" Marcia huudahti kumartuen hänen puoleensa. "Oletteko varma, että hän elää?" hän kysyi vetäytyen kauemmaksi.
"Kautta taivaan, olen! Tarvitaan enemmän kuin tuollainen napaus, ennenkuin näistä talonpojista henki lähtee. Hän äänteli, kun kannoin hänet tänne. Kas niin, nyt annan hänelle hiukan viiniä."
Hän kohotti miehen päätä ja painoi pullon hänen huulilleen. Tarquinio äänteli taas ja avasi samassa silmänsä. Sybert auttoi hänet istumaan seinän nojaan. Jonkun aikaa hänen katseensa harhaili ympäri huonetta epäselvänä ja tylsänä. Mutta kun hänen silmänsä osuivat Sybertiin, tuli niihin äkkiä hurja, raivoisa kiilto. "Petturi!" läähätti hän ja ponnisteli pystyyn.
Marcia näki taas tuskan ilmeen valahtavan Sybertin kasvoille; hän nieleskeli hetken aikaa, ennenkuin kykeni puhumaan, ja kun hän korotti äänensä, kuului se kovalta ja kylmältä.
"Voitko kävellä? Jos voit, niin kiipeä tuon kaiteen yli ja pakene niin nopeasti kuin voit. Täällä on sotilaita, ja jos ne löytävät sinut, joudut kaleeriorjaksi, — eipä siltä, että se olisi suuri vahinko", hän lisäsi ivallisesti naurahtaen. "Italia ei tarvitse sinun laisiasi miehiä."
Nuorukaisen hurja ilme lauhtui hiukan, ja hän loi Sybertiin rukoilevan, lapsekkaan katseen, joka on ominainen italialaisille talonpojille. Hetken silmäilivät molemmat miehet ääneti toisiaan, sitten Tarquinio kääntyi avonaiselle ovelle kohauttaen olkapäitään — se oli nuoren Italian elämänfilosofiaa.
He jäivät ääneti katselemaan hänen jälkeensä, miten hän kumartui maata vasten ja kulki epävarmasti avonaisen pihamaan poikki puiden varjoon. Sybert liikahti ensiksi. Hän kääntyi poispäin huoahtaen väsyneesti, puoleksi voihkaisten ja vaipui istumaan nojatuoliin nojaten pää käsien varassa polviinsa. Koko se raju vilkkaus, joka ylläpiti häntä koko illan, oli nyt jättänyt hänet, ja sen sijalla oli enää vain sanomattoman raskas epätoivo. Kuluneina viikkoina hän oli koettanut salata itseltään totuutta. Tänä yönä hän kohtasi sen silmästä silmään. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen; hän ei saattanut enää tehdä mitään hyvää Italiassa; hänen työnsä oli päättynyt. Miksi he eivät tappaneet häntä? Se olisi ollut sopiva loppu kaikesta.
Marcia seisoi vieressä katsellen hänen painunutta vartaloaan. Hän aavisti hämärästi, mitä Sybertin mielessä liikkui. Hetken hän epäröi, mutta sitten hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan äkillisen tunnetulvan valtaamana hän kiersi kätensä hänen kaulaansa. "En rakasta ketään muuta kuin sinua", hän kuiskasi.
Sybert istui hetken liikkumatta, sitten hän kohotti hitaasti päänsä ja katsoi Marciaa suoraan silmiin. "Mitä tarkoitatte, Marcia?"