Marcia ei taaskaan voinut pidättää nauruaan. "Täti Katherine, kyllä minä tiedän, että nyt ei sopisi nauraa, mutta en voi hillitä itseäni. Sinä olet niin puuhakas. Minun mieleeni ei olisi milloinkaan juolahtanut ruveta pakkaamaan tänä yönä."
"Ensi työksemme huomenna matkustamme Roomaan, ja kun meillä on vain Granton apunamme, emme saa hetkeäkään hukata. Saatoimme varsin hyvin alkaa nyt, kun odotamme lääkäriä — hänen pitäisi muuten oikeastaan jo olla täällä", hän lisäsi levottomana. "Miksi hän viipyy näin kauan? On kulunut jo tunti siitä kuin lähetimme häntä hakemaan."
"Palestrinaan on neljä mailia, täti Katherine. Etkä saa unohtaa, että on keskiyö; mies varmaan nukkui kaikessa rauhassa vuoteessaan. Kestää vielä vähintäin puoli tuntia, ennenkuin hän on täällä."
"Niin — olet oikeassa" — myönsi Mrs. Copley ja kumartui taas pakkaamaan — "mutta en voi mitään sille, että olen hermostunut! Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen epäilee kaikkia. Olen tosiaan sangen levoton setäsi käden vuoksi; hän ei itse piittaa siitä mitään, mutta siitä saattaa tulla vakavampi asia, kuin voimme uskoakaan. Tuollaisesta haavasta voi hyvin helposti saada jäykkäkouristuksen tai verenmyrkytyksen. En rauhoitu sen suhteen ennenkuin pääsemme Roomaan neuvottelemaan jonkun amerikkalaisen lääkärin kanssa."
"Saanko mennä hänen luokseen?" Marcia kysyi, "vai nukkuuko hän?"
"Ei, hän on kyllä hereillä; mutta sinä et saa kiihdyttää häntä."
Marcia naputti hiljaa Mr. Copleyn ovelle ja astui sisään. Setä makasi tyynyjen varassa käsivarsi siteessä. Marcia tuli lattian poikki hänen luokseen ja istuutui vuoteen reunalle. "Miten ikävää, setä Howard", hän virkkoi.
"Oh, ei tästä kannata pitää melua. Pääsin mielestäni sangen vähällä."
"En tarkoita yksin sinun käsivarttasi, vaan yleensä kaikkea."
"Hm", hymähti Copley sulkien silmänsä.