"Ja silloin meidät riistettäisiin erilleen — siinä oli murhenäytelmä!" Sybert virkkoi osaaottavaisesti. "En käsittänyt sitä ennen. Näyttää olevan niin, että ihmisen täytyy itse kärsiä, ennenkuin hän osaa panna arvoa toisten kärsimyksille."
"Valkolakkisella, ranskalaisella kokilla on venyvä sydän."
"Hm", hymähti Sybert, "niin on pienillä, mustasilmäisillä, italialaisilla lastenhoitajillakin — olen iloinen, että sinä et ole italialainen lastenhoitaja, Marcia."
"Ja minä iloitsen, että sinä et ole ranskalainen kokki — Laurence."
Hän nauroi hilpeästi. "Kerro minulle eräs asia!"
"Mitä ikänä haluat tietää."
"Oletko milloinkaan rakastanut kreivitär Torrenieria?"
"Kuvittelin jotain sellaista yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Mutta
Luojan kiitos, hän etsi kreiviä."
"Onneksi hän löysi hänet", huoahti Marcia.
He kulkivat pengermän poikki pienen pöydän luo, joka edellisen illan jäljiltä oli lehtokäytävän kulmassa — Marciasta tuntui kuin siitä olisi kulunut kokonainen vuosisata. — Eräs vahtisotilaista nousi heidän lähestyessään nopeasti, ja tuli kohteliaasti kumartaen Marcian luo. "Sallikaa, signorina", hän virkkoi ottaen tarjottimen hänen kädestään. Marcia hymyili ystävällisesti ja lausui hänelle "Grazia tanto." Nuo italialaiset olivat niin kohteliaita ja hyväsydämisiä! Kun kahvikupit oli tuotu, kattoi Marcia pöydän ja kaatoi sitten kahvia aivan yhtä juhlallisesti, kuin emännöisi hän iltakutsuissa. Sotilaiden pyynnöstä he jäivät molemmat aterioimaan heidän kanssaan. Marcia ei milloinkaan voinut unohtaa tuota kahvinjuontia pengermällä, auringon noustessa — se oli Villa Vivalantin viimeinen palvelus seuraelämälle.
Marcia kuunteli ääneti ja ihmeissään Sybertin keskustelua noiden miesten kanssa. Hän tunsi mielessään, että hänen oli opittava tuntemaan Sybert vielä paljon paremmin, hänen luonteensa tuntui Marciasta entistään salaperäisemmältä. Hän pakinoi tuttavallisesti sotilaiden kanssa, aivan kuin olisi tuntenut heidät koko elämänsä. Hän osasi täydellisesti asettua heidän kannalleen, hän oli niin sydämellinen, ystävällinen ja toverillinen, ettei Marcia ollut milloinkaan nähnyt hänen kohtelevan sillä tavalla edes läheisimpiä ystäviään lähetystössä. Eräs sotilas, huomatessaan Marcian ihmettelevän katseen, kertoi, että signore oli valvonut koko yön keskustellen vuorotellen heidän kanssaan, heidän pitäessään vahtia lehtokäytävillä, ja hän lisäsi, että tuo signore oli oikea galantuomo — gentleman ja kunnon mies.