"Mistä hän puhui teille?" Marcia kysyi.
"Kaikenlaisista asioista", vastasi mies. "Italiasta, ihmisten kärsimyksistä, papeista, Sicilian viinistä, kuninkaasta, Camorrasta ja (hän näytti joutuvan hiukan hämilleen) meidän mielitietyistämme. Hän ei ole niinkuin muut ulkomaalaiset, tämä signore; hän ymmärtää. Hän on kunnon mies."
Ja sitten tuo nuori sotilas hyvin avomielisesti alkoi kertoa Marcialle omasta lemmitystään. Hänen nimensä oli Lucia, ja hän oli kotoisin Luccasta. Hän odotti siellä, kunnes poika ehtisi suorittaa asevelvollisuutensa, jonka jälkeen he menisivät naimisiin ja perustaisivat puuveistoksien myymälän Firenzeen. Hän valmistaisi puuveistoksia ja möisi niitä sitten ulkomaalaisille — sellainen oli hänen elinkeinonsa. Se olikin hauska ammatti; hän oli oppinut sitä Sveitsissä oikein perusteellisesti. Signorina voisi itse nähdä, jos joskus sattuisi käymään Firenzessä. Miten kauan hänen vielä täytyi olla sotaväessä? Neljä kuukautta, ja sitten! — Hän käänsi silmänsä sinnepäin, missä arveli Luccan sijaitsevan.
Marcia hymyili ymmärtävästi. Lucia oli kaunis nimi hänen mielestään.
"Eikö olekin?" mies virkkoi ihastuksissaan. Mutta näkisipä signorina Lucian itsen! Häneltä puuttui sanoja kuvaamaan häntä. "Santa Lucia", hän hyräili hiljaa.
Marcia irroitti kultaketjut kaulaltaan ja työnsi ne hänen käteensä. "Kun palaatte Luccaan, niin antakaa nämä Lucialle minun puolestani — con amore."
"Kas vain, mitä täällä on tekeillä?" kysyi Sybert englanninkielellä, tullen heidän luokseen. "Annatko sinä täällä lemmenlahjoja vieraalle nuorukaiselle?"
Marcia punastui kuin syyllinen, joka joutuu kiinni. "Se oli vain eräälle ystävälleni Luccassa", hän vastasi nyökäten nuorelle sotamiehelle kääntyessään Sybertin seurassa lähtemään.
Sybert naurahti pehmeästi.
"Mitä sinä naurat?" Marcia kysyi.