"Ei sinun tarvitse käyttää noin kömpelöjä keinoja päästäksesi minusta", nauroi tyttö. "En minä aio olla siellä, missä minua ei tarvita. Kaikki mitä minulla on sanottavaa", huusi hän ovelta, "on, että sinun olisi parasta lakata harrastamasta noita kerjäläisparkoja, taikka muuten sinua kehoitetaan poistumaan Roomasta samoin kuin Napolista."
Marcia soitti Grantonia.
"Onko sinulla nyt aikaa kammata tukkani?" kysyi hän tytön saapuessa, "vai tarvitseeko Mrs. Copley sinua?"
"Mrs. Copley ei ole vielä alkanut pukeutua; hän katselee, kun master
Gerald syö illallistaan."
"Hyvä on, meillä on kyllä sitten tarpeeksi aikaa, minä ehdin valmiiksi ennenkuin hän tarvitsee sinua. Kampaa tukkani ranskalaiseen tapaan", määräsi hän istuutuessaan peilin eteen. "Minkä puvun sinun mielestäsi panen ylleni?" hän jatkoi sitten. "Otanko valkoisen, joka minulla oli viime viikolla, vai uuden vihreän, joka eilen tuli Pariisista?"
"Ottakaa valkoinen, Miss Marcia, ja säästäkää uusi pukunne joihinkin suurempiin kutsuihin."
"Kyllähän se olisi järkevämpää", Marcia myönsi, "mutta", lisäsi hän nauraen, "luulen, että sittenkin panen uuden."
Granton toi sen nyrpeän näköisenä, hän tahtoi näyttää sillä, ettei ensinkään hyväksynyt tätä amerikkalaista tuhlaavaisuutta. Hän oli ollut kymmenen vuotta erään vanhan englantilaisen herttuattaren kamarineitsyenä ja luuli tuntevansa ylhäisön tavat.
Puku oli ohutta vihreää villakangasta ja koristettu punaisella sametilla ja keltaisilla pitseillä. Marcia puki sen ylleen ja tarkasteli itseään arvostellen. "Mitä arvelet tästä, Granton?" kysyi hän.
"Se on erittäin pukeva, Miss Marcia", vastasi Granton kainosti.