"Taivaan nimessä, Marcia! Se on aivan hirvittävä!"
Tyttö hämmästyi ääntä, jolla setä tämän sanoi, ja katsahti nopeasti häneen. Hän tuijotti tuleen, kova ilme silmissään, suu tiukasti kiinni puserrettuna.
"Olen pahoillani, setä Howard; en tiennyt sitä. Mitä minä voisin tehdä?"
"Mitä kukaan meistä voi tehdä?" kysyi hän katkerasti. "Päivällä voimme antaa jotain, ja ennen iltaa se on jo syöty. Ja me voimme yhä edelleen antaa, mutta mitä se hyödyttää? Koko rakennus on laho perustuksiaan myöten."
"Eivätkö ihmiset voi saada työtä."
"Eivät; ja jos he sattuvat saamaan, menee koko ansio veroihin. Voin kertoa sinulle, että etelämaakunnissa ihmiset nääntyvät nälkään sanan varsinaisessa merkityksessä ja tänä vuonna vielä pahemmin kuin tavallisesti, ja siitä saa kiittää senkaltaisia miehiä kuin isäsi ja minä."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
Hetkisen teki hänen mieli kertoa koko totuus. Mutta katsahtaessaan tyttöön hän pysähtyi nopeasti. Hän oli niin kukoistavan, niin ylimyksellisen näköinen ja tuntui olevan yläpuolella kaiken likaisen ja ja kurjan; eihän hän voinut millään auttaa asiaa, ja siksi oli parempi, ettei hän saanut mitään tietää.
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Marcia uudelleen. "Mitä isä on tehnyt?"
"Oh, eipä mitään erittäin rikollista", vastasi hän. "Tällaisena aikana vain tuntuu häpeältä omistaa rahaa. Italia on vaikeassa asemassa nyt; viime vuonna tuli vehnästä kato, ja siitä johtuu, että makaronista elävät ihmiset ovat sangen tukalassa tilassa."