Mutta kun Domenico Paterno, Castel Vivalantin leipuri, kuuli kertomuksen, hän kohautti olkapäitään, huitoi käsillään ja väitti että ruhtinas aina hallitsi koko maailmaa, ja että tuo amerikkalainen ei ollut jalomielinen, vaan päinvastoin hyvin typerä. Omasta puolestaan hän arveli, että paholainen on aina sama, puhukoon hän sitten amerikan- tai italiankieltä. Mutta toiselta puolen kerrottiin myös, että Bianca Rosini oli keskustellut metsänvartijan vaimon kanssa, kun tämä pesi vaatteita joessa. Silloin oli hevoset ohimennessä pysäytetty, oli katseltu työtä ja Signorina oli hymyillen kysynyt, eikö vesi ollut kylmää; omasta puolestaan kertoja oli varma siitä, että ylhäisillä amerikkalaisilla oli hyvä sydän.
Mutta Domenicoa ei voitu masentaa millään tämän kaltaisilla jutuilla. "Hymyilyt eivät merkitse mitään", vastasi hän epäilevänä. "Tietääkö kukaan heidän antaneen rahaa?"
Sitä ei kukaan tiennyt, mutta joukko pikku poikia todisti, että he olivat juosseet kilometrejä vaunujen vieressä kerjäten soldia, mutta herra oli vain pudistanut päätään heidän vaivojensa palkaksi.
"Siinäpä saatte, enkös jo sitä sanonut?" päätteli Domenico voitonriemuisena. "Amerikkalaiset ruhtinaat ovat aivan samanlaisia kuin muutkin — ehkä vielä hiukan typerämpiä, mutta muuten aivan samanlaisia."
Ei ollut mitään todistuksia, joilla olisi voinut kumota nuo väitteet.
Eräänä iltana ilmestyi Domenico Croce d'Oroon tuoden tuoreita uutisia; hänen poikansa, Tarquinio, jolla oli ravintola Roomassa, tiesi koko jutun.
"Hänen nimensä on Copli — Signor Edoardo Copli — ja hänen tähtensä —" Domenico rypisti otsaansa — "saamme me maksaa vehnäjauhoistamme kaksinverroin suuremman hinnan kuin tavallisesti. Kun viime vuonna tuli kato ja hän näki, että vehnää tulisi olemaan sangen niukasti, hän osti kaiken Amerikan vehnän ja pani sen vilja-aittoihinsa. Nyt hän pitää sitä siellä, sillaikaa kuin hinnat kohoamistaan kohoavat. Ja kun Italian köyhät ihmiset oikein nälkiintyvät ja ovat valmiit maksamaan mitä ikinä hän vaatii, silloin hän ehkä hyvin armollisesti suostuu myymään. Semmoinen on totuus", väitti hän synkästi. "Roomassa tietää sen jokainen. Epäilemättä hän aikoo paeta rikostaan tänne vuoristoon — mutta hän saa nähdä — se on seuraava häntä, minne ikänä hän meneekin. Maché! Siinä on taas 'Pahan Ruhtinaan' tarina."
Lopultakin eräänä aamuna — eräänä perjantaiaamuna — jotkut kylän lapset, joilla oli tapana vetelehtiä maantiellä toivoen saavansa jonkun soldon, toivat sanoman, että amerikkalaisten ajajat olivat pysähtyneet Sant Agapito'n ravintolan luona tilaten viiniä kuin herrat ainakin. Lisäksi huhuiltiin, että itse ruhtinas aikoi saapua iltapäivällä. Tästä asiasta väiteltiin suurella innolla tavanmukaisen päivällislevon aikana.
"Minun mielipiteeni on", lausui hevosenkengittäjä Tommaso Ferri istuessaan leipurin portailla huuhdellen suuntäysiä leipää ja sipulia alas Vivalantin viinillä — "minun mielipiteeni on, että Signor Americano mahtaa olla hyvin uhkarohkea mies, kun uskaltaa matkustaa perjantaipäivänä ja lisäksi paaston aikaan. On hyvin tunnettu asia, että jos köyhä lähtee perjantaina markkinoille, särkyvät myytävät munat matkalla; ja kun rikkaalla ei ole munia, jotka saattaisivat särkyä, onko hyvällä Jumalalla senvuoksi mitään syytä olla välittämättä hänen synneistään? Jumala näkee asiat oikeammassa valossa kuin ihmiset", lisäsi hän juhlallisesti; "ja senvuoksi minun mielipiteeni on, että ulkomaalainen ei tule viihtymään huvilassaan, jos hän saapuu sinne tänään."
Domenico nyökkäsi hyväksyvästi.