"Niin, niin, Tommaso on oikeassa. Amerikkalainen on jo kylliksi kiusannut taivasta vehnäjutullaan, eikä hän tee viisaasti lisätessään vielä tämän kautta syntiluetteloaan. Halvaus voi yhtähyvin kohdata ruhtinaan kuin leipurinkin, ja kuollut ruhtinas ei eroa jostain muusta vainajasta missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän joutuu helvettiin."
Joka tapauksessa oli ilmeistä, että ulkomaalainen aikoi toden teolla uhmata kohtaloa; sillä iltapäivällä lähtivät kahdet tyhjät vaunut huvilalta Palestrinaan selvästi menossa asemalle. Koko Castel Vivalantin väki odotteli tien varsilla nähdäkseen heidän kulkevan ohi ja pyytääkseen lantteja; ja kävi niinkuin Domenico oli ennustanut, he eivät saaneet soldon puolikastakaan.
Sinä iltana ei principe Americanosta lausuttu kohteliaisuuksia; mutta pientä keltatukkaista principinoa arvosteltiin suopeammin. Pienet, mustakiharaiset italialaispojat kertoivat, miten hän nauroi, kun he heittelivät kuperkeikkaa vaunujen vieressä, ja miten häneltä pääsi itku, kun isä ei antanut hänen viskata soldoa; oltiin yksimielisiä siitä, että jos pikku poika kuolisi nuorena, pääsisi hän ainakin paratiisiin.
V. Luku.
Sillä välin järjestelivät nuo viattomat henkilöt, joita Castel Vivalantilaiset niin varmasti olivat ennustaneet halvauksen kohtaavan, hilpeinä vanhaa rakennusta uudeksi asunnokseen. Iloisen elämän humu oli taas valloittanut linnan, ja ylt'ympäri kajahtelivat sen seinät lapsen naurusta. Nämä amerikkalaiset olivat hyvin käytännöllistä väkeä, ja he omaksuivat itselleen tuon isiltä perityn Vivalantin linnan, ikäänkuin se olisi kuulunut heille yhtähyvin kuin joku tupanen merenrannalla Newportissa. Yläkerrassa purkivat Granton ja Marietta matkalaukkuja ja koreja ja ripustivat pariisilaispukuja vanhanaikaisiin roomalaisiin vaatekaappeihin; huvilan keittiössä kiilloitti Francois kuparikattiloita ja patoja koettaen tuskissaan sovittaa uudenaikaisia ranskalaisia aatteitaan keskiaikaiseen roomalaiseen lieteen; Gerald juoksenteli huoneesta huoneeseen, ja hänen riemuhuutonsa kajahteli aina, kun jotain uutta sattui eteen.
Kuluneina kahtena viikkona olivat roomalaiset puusepät ja Castel Vivalantin siivoojavaimot ahkerasti täyttäneet Mrs. Copleyn käskyjä. Viimeisen Vivalantin kukikkaat huonekalut oli ajettu ullakolle (taikka sinne, mikä vastaa ullakkoa roomalaisessa huvilassa), edellisen sukupolven haalistuneita silkkiverhoja tomutettiin ja asetettiin jälleen kuntoon. Seinille ja marmoriportaiden kaiteille ripustettiin verhoja. Pehmeitä, tummia mattoja levitettiin punaisille tiililattioille; veistoksilla koristettuja arkkuja, vanhanaikaisia tuoleja ja kirjavia marmoripöytiä, joissa oli jalkoina kullatut kotkat, kuljetettiin huoneisiin. Makuuhuoneissa oli raskaat verhot vaihdettu ilmavampiin, samalla kuin korituolit ja sitsikankaalla päällystetyt leposohvat antoivat huoneille roomalaisen mukavuuden tunnun.
Huolimatta tavallisesta nurinastaan muuttopäivän vastuksissa huomasi Mr. Copley olonsa erittäin mukavaksi auringon varjostimen alla poltellessaan savukettaan ja katsellessaan tasangolle laskeutuvia varjoja. Gerald oli jo kyynärpäitään myöten suihkulähteessä, ja laakerilehto kaikui poikasen ilohuudoista, hänen leperrellessään italiankielellä Mariettalle kivenkolosta löytämästään sisiliskosta, jolla oli kaksihaarainen pyrstö. Copley hymyili sitä kuunnellessaan, sillä hänen pikku poikansa, päinvastoin kuin Castel Vivalanti, oli hyvin lähellä hänen sydäntään.
Marcia oli hilpeänä valvonut matkatavaroiden purkamista ja juossut edestakaisin huoneissa yhtä ihastuneena ympäristöönsä kuin Gerald.
"Mihin aikaan syödään Villa Vivalantissa päivällistä?" kysyi hän käväistessään kerran pikimmältään tätinsä huoneessa.
"Kello kahdeksalta, jos joku on kaupungissa, ja muuten puoli kahdeksalta."